Turvallisuuspolitiikka (2021) on M. A. Meretvuon kirjoittama ja lyhyen ytimekkäästi nimeämä teos, joka summaa turvallisuuspolitiikan perusteita erityisesti poliittisen realismin näkökulmasta. Teoksen on kustantanut Kiuas Kustannus.
Kirjailijana Meretvuo on monipuolinen. Hän on kirjoittanut useamman, erityyppisen, teoksen sekä artikkeleita Sarastus-nettilehteen. Hän on suorittanut maisterintutkinnon Jyväskylän yliopiston turvallisuus ja strateginen analyysi -opinto-ohjelmassa. Tämä on ollut ratkaisevaa uusimman kirjan synnyn kannalta.
Turvallisuuspolitiikka aiheena on tuttu politiikantutkimusta ja yhteiskunnallisia aloja opiskelleille. Ulkopolitiikan suuntaukset on tapana jakaa realismiin ja liberalismiin. Realismi tarkoittaa asioiden tarkastelua niin kuin ne ovat. Liberalismi puolestaan keskittyy siihen, kuinka niiden pitäisi olla. Sama jako toimii tietenkin myös turvallisuuspolitiikassa. Tässä tapauksessa realismi korostaa valtion sotilaallisen puolustuskyvyn turvaamista, kun taas liberalismi luottaa kansainvälisiin sopimuksiin. Pohjimmiltaan erot perustuvat erilaisiin ihmiskäsityksiin. Realismi katsoo, että ihminen on paha tai vähintäänkin epäluotettava. Liberalismi sen sijaan olettaa ihmisen olevan hyvä ja pahan tulevan ulkoapäin.
Ollakseen suhteellisen ohut kirja Turvallisuuspolitiikka sisältää hyvinkin paljon asiaa ja erilaisia näkökulmia. Siinä missä vastaavista aiheista kertovat kirjat yliopiston kursseilla tapaavat olla paksuja ja englanninkielisiä järkäleitä, on Meretvuon teos helposti lähestyttävä ja yleistajuinen. Kirjailija itse kertoo tarkoittaneensa sen erityisesti poliittisten päättäjien luettavaksi, mutta helppolukuisuutensa ansiosta se sopii kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle.
Meretvuon tyyli vaihtelee hieman oppikirjamaisesta kerronnasta esseemäisempään tekstiin. Hän käy läpi kummankin suuntauksen historiat ja etenee nykyaikaan. Nato-kysymyksen lisäksi kirjasta löytyy sopivan tiiviit paketit myös muun muassa geopolitiikasta, nationalismista, arabikeväästä ja terrorismista. Myös tuoreimmat kysymykset, kuten kyberturvallisuus ja tautien uhat on muistettu käsitellä.
Meretvuon näkemyksen mukaan liberalismi on ideologia, kun taas realismi perustuu tiukasti faktoihin. Hän tuomitsee ideologisuuden, joka heikentää turvallisuutta. Onko turvallisuus siis kokonaan ei-ideologinen kysymys ja poliittinen perustarve, jonka sisältä ei voida löytää ideologisia painotuksia? Meretvuo itse on realisti ja lainaa usein esimerkiksi filosofi Thomas Hobbesia, jonka mukaan ilman yhteiskuntasopimusta vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan, siis lähtökohtainen pahuus. Ideologia kai sekin, voisi ehkä joku väittää.
Loppua kohden kirjan kiinnostavuus lisääntyy, sillä kirjoittajan oma ääni nousee kuuluviin entistä selkeämmin. Tekstissä kuuluu innostus itselle mieluisasta aiheesta. Meretvuo nostaa esiin myös muutamia vähemmän käsiteltyjä ja suhteellisen uusiakin teemoja, kuten kulttuuripiirien ja ideologioiden välillä käytävän kulttuurisodan ja lyhyesti myös väestönvaihdoksen. Terveysturvallisuus on tämän päivän tärkein sana, sillä korona jyllää edelleen ja on ehkä niitä konkreettisimpia uhkia, joita tavallinen suomalainen voi kohdata. Toisaalta Meretvuo viittaa useampaan kertaan myös seksuaalirikollisiin ja Oulun tapahtumiin, joita ei varsinaisesti selitä kirjassaan auki. Tämä olisi ollut hyvä lisä, sillä vaikka voidaan olettaa nykylukijoiden vielä muistavan ne, muutaman vuosikymmenen päästä niin ei ehkä ole ja olisi siis tarpeen muistuttaa, että kyseessä oli pääasiassa maahanmuuttajamiesten toteuttama seksuaalirikosten aalto Oulussa vuosien 2018-2019 vaihteessa.
Monista kirjan teemoista, kuten kulttuurisodasta, saisi ihan itsenäisen ja kiinnostavan teoksen, jos aihetta lähtisi laajentamaan lisää. Eräs hyvin tärkeä ja nyttemmin konkretisoitunut kysymys on myös huoltovarmuus. Maskien loppuminen on jo koettu, mutta entä jos jokin sitä oleellisempi katoaisi, esimerkiksi sähköverkko lakkaisi toimimasta sodan tai terroriteon seurauksena? Meretvuolla on siitä omat skenaarionsa, jotka alkavat lähestyä inhorealismiakin osittain, mutta ovat joka tapauksessa lukemisen arvoisia. On tosiaan pelottavaa ajatella, miten riippuvaisia olemme yhdestä ilmiöstä ja mitä kaikkea voisi tapahtua kun lämmitys, valot sekä kaikki verkkoyhteyden yhtäkkiä katkeaisivat keskellä kylmintä talvea. Silloin olisivat ikiaikaiset tulenteko- ja metsästystaidot tarpeen. Survivalismi, eli selviytyminen epätavallisissa olosuhteissa, ei olisi silloin enää pelkkä harrastus. Meretvuokin kirjoittaa, että kotivaran pitäminen useammaksi päiväksi tulisi olla kansalaisvelvollisuus. Tämä tarkoittaa säilykeruokaa, käteistä rahaa, tulitikkuja, kynttilöitä ynnä muuta vastaavaa.
Mitä turvallisuuteen tulee, se on tietenkin ensisijaisesti valtiotason sotilasasioihin liittyvä kysymys, mutta sen rinnalla merkitystään kasvattavat monet muutkin seikat. Tavallisten kansalaisten onkin hyvä huomata, että he itse voivat olla oman elämänsä valinnoilla ja taidoilla olla luomassa turvallisuutta ainakin itselleen ja perheelleen. Missään tapauksessa kirjan esittämiin huoliin, ei kannata suhtautua väheksyen. Olemmehan nytkin kriisitilassa, jota vielä pari vuotta sitten kukaan ei olisi uskonut tulevan. Mikä tahansa on mahdollista ja realismin periaatteiden mukaan kannattaa aina varautua pahimpaan.