Helsingin Sanomissa Pravdassa julkaista päräytettiin keskikesän juhlan, juhannuksen, kunniaksi oman aihealueensa häpäisykirjoitus, jolla pyritään etupäässä todistamaan, ettei suomalaisilla olisi erityistä sidettä maamme luontoon. Artikkelissa luetellaan kuitenkin pitkä liuta erilaisia metsään ja sen henkiolentoihin liittyneitä uskomuksia, jotka asettavat otsikkoon nostetun väitelauseen erikoiseen valoon.
Voi olla, että osa suomalaisista on aina vihannut ja vihaa yhä edelleen metsää. Arvostus ja kunnioitus sekä niiden aiheuttama pragmaattinen suhtautuminen on kuitenkin liian herkästi tulkittavissa peloksi tai vihaksi. Lisäksi metsä on vain osa – joskin merkittävä sellainen – koko Suomen biodiversiteettiä.
On aina vain hämmentävää, kuinka meille suomalaisille toitotetaan vuodesta toiseen, kuinka kaikki, mitä olemme tottuneet pitämään omanamme, suomalaisena, on joko fiktiota, keinotekoista, lainattua tai muuten vaan väärin. Erityisesti verrattuna mihin tahansa missään muualla maailmassa vallitsevaan ominaiskulttuuriin.
Ilmasto, kieli, ruoka, taide ja koko kansa sen takana ovat kaikki sosiaalisia konstruktioita vailla historiallista pohjaa. Nyt luontokin on ollut kaikkina aikoina vain instrumentti, joka on alistettu palvelemaan säälimättömiä esi-isiämme.
Jos kansamme olisi oikeasti niin lohduttoman surkea kuin kulttuurimarxistit pyrkivät alituisesti osoittamaan, olisimme kuolla kupsahtaneet sukupuuttoon talvipakkasilla jo aikoja sitten.
Onneksi itse artikkelissa annetaan hieman tilaa myös oikeille käytännön tosiasioille. Keskityn kuitenkin väittämään suomalaisen ihmisen ja luonnon erityisen siteen puuttumisesta.
Tosiasiassa ihmisen kiinteä side luontoon käykin ilmi näin yksinkertaisesta toteamasta: ihminen elää luonnosta ja lisäksi kyseistä ihmistä ympäröivän luonnon itsensä sallimissa puitteissa. Luonto on aina asettanut raamit sille, miten sen parissa eletään. Millaisia asumuksia pitää rakentaa eri sääolosuhteiden varalle, millaista ravintoa pystyy joko itse hankkimaan tai kasvattamaan ja miten tulee pukeutua.
Mikään kulttuuri tai etenkään väestö ei olisi kehittynyt uhraamatta metsäpinta-alaa laiduntamis- sekä viljelytarkoituksiin. Suomessa tätä harjoitettiin kaskeamisella, jota voidaan niin halutessaan pitää puiden kiduttamisella.
Kaskeaminen oli kuitenkin siinä ajassa ja vuodenaikojen vaihtelut sekä muutoinkin haastavat olosuhteet huomioiden käytännöllisin sekä tehokkain ratkaisu. Aikansa maanviljelijät osasivat varmasti arvostaa luontoa myös tässä tapauksessa, koska taloon saatiin leipää.
Jos artikkelin tarkoitus oli osoittaa, että kansakunta, joka on pyrkinyt hyötymään omasta luonnostaan millään tapaa ei luontoaan ja luontosidettään ansaitse, jää jäljelle melkoisen vähän esimerkkejä. Jos nostetaan esiin myös metsästäminen, käyvät luonnon kanssa kaikista sopusointuisimmin eläneet saati elävät ihmispopulaatiot sitäkin harvalukuisemmiksi.
Kansanperinteentutkija Leea Virtanen kertoo esimerkin 1800-luvun lopulta Varsinais-Suomen maaseudulta.
- ”Turkulainen ylioppilas kauhistui, kun näki paikallisen maatalon isännän kaatavan talonsa vierestä tuuheita koivuja – juuri sellaisia kansallispuita, joiden perusteella lapset löysivät kotiin Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti.
- ’Se on niin julma, ko puit kasva liki talo, on juur ko methäs asuis’, totesi isäntä kauhisteluun.
- Ilmeisesti tällä isännällä ei ollut ainakaan sellaista erityistä luontosuhdetta, joka olisi saanut hänet kaipaamaan metsää ympärilleen. Päinvastoin: häntä näkyi ahdistavan pelkkä ajatus metsästä niin paljon, ettei hän halunnut minkään muistuttavan siitä kotipihallaan.”
Toisaalta isäntää saattoi huolestuttaa ajatus siitä, että aivan lähietäisyydellä kasvava täysikasvuinen koivu myrskyn johdosta kaatuessaan tuhoaisi hänen talonsa ja mahdollisesti osa perheestä saisi surmansa. Hyvin pragmaattinen asenne ja polttopuitakin varmasti tarvittiin.
Se, mikä voidaan tulkita peloksi tai vihaksi voi juontaa juurensa syvästä kunnioituksesta. Tässä tapauksessa metsää ja puustoa kohtaan. Raavainkaan mies ei pidä syysmyrskyn raivotessa kaatumaisillaan olevaa tuuheaa koivua pystyssä.
Mikäli artikkelin otsikon maksiimi ”[o]n pötyä sanoa, että suomalaisten suhde luontoon olisi pyhä tai erityinen” koskee vain ja ainoastaan suomalaisia – kuten oletan tarkoituksen olevan –, olisi mielenkiintoista kuulla, että miksi näin on.
Miksei voi sanoa, ettei brasilialaisten alkuperäiskansojen suhde heidän omiin sademetsiin olisi erityinen siksi, että yhtä lailla sielläkin asumukset rakennettiin saatavilla olevista raaka-aineista ja lisäksi tarvittiin viljelys- sekä laidunmaita?
Kansanperinteentutkimuksen professori Pekka Hakamies toteaa seuraavaa:
- ”Metsää on hyödynnetty häikäilemättä. Se on ollut toimeentulon lähde.”
Elinkeinon hankinta oli erityisesti agraari-Suomessa täysin riippuvaista luonnosta, enkä usko, että kovin moni toinen relevantti verrokkiyhteiskunta muodostaa tässä asiassa poikkeuksen.
Suomen neljä toisistaan poikkeavaa vuodenaikaa ovat niin ikään osa luonnon kiertokulkua, ovat rytmittäneet agraariyhteiskunnan elämää ja ovat näiltä osin olennainen osa suomalaista luontoa sekä paikallisia olosuhteita, jotka ovat muovanneet meistä sellaisia kuin kokonaisena kansakuntana olemme.
Suomessa on pitänyt ja pitää vastedeskin rakentaa asuinrakennuksia, jotka kestävät vaihtelevia keliolosuhteita aina rankkasateista paukkupakkasiin.
Sama koskee vaatetusta, jonka osalta tulee myös varautua vaihteleviin luonnonoloihin, jos mielii säilyttää henkiriepunsa. Sen lisäksi suomalainen osaa aiempaan 1800-luvun lopun varsinaissuomalaiseen isäntään viitaten kunnioittaa Suomen luontoa. Tästä aihepiiristä löytyy kosolti vanhoja kansanviisauksiakin.
Ukonilmalla ei parane mennä sateelta suojaan puun juurelle, jottei saa salamasta, eli vanhakantaista ilmaisua käyttäen ”ukonvasamasta”. Talven ensimmäisten pakkasten aikaansaamaa riitettä järven tai lammen pinnalla on kohtalokasta mennä kokeilemaan. Samoin kesällä järvessä uimista, mikäli vedessä on sinilevää.
Koko jutussa haiskahtaa piirun verran se, että globalistit cityvihreät ovat alkaneet pohdiskella luonnon merkitystä ainoastaan historiallisessa ja folkloristisessa kontekstissa. Käsittelemättä jäävät autuaan tietämättömästi maakuntien asukkien (= juntit) elämä luonnon parissa, koska cityvihreillä ei ole omissa kuplissaan tämänkaltaiseen käytännön arkeen minkäänlaista kosketuspintaa.
Kokemukset elämästä Pohjolan tundralla rajoittuvat ryyppyreissuihin Lapin lomakeskuksissa. Artikkeli sisältää häiritsevän paljon vuosisatojen takaisen agraari-Suomen vertaamista nykymaailmaan gps-verkkoineen ja keskuslämmityksineen.
Kenties olisi siis ollut parempi vaihtoehto olla hyödyntämättä ympäröivää luontoa koko suomalaisen populaation hyvinvoinnin edistämiseksi. Jokainen kansakunta on saavuttanut edellytykset elämän jatkumiseen täysin samalla reseptillä: käyttämällä sitä, mitä käytettävissä on.
Tämä ei sulje pois arvostusta ja kunnioitusta kyseistä kansakuntaa ympäröivää luontoa kohtaan.