Sinimusta Liike marssii jälleen Tampereen kaduilla vapunpäivänä. Viime vappuna alkanut perinne saa jatkoa.
Tapahtuma kokoontuu Laukontorilla klo 13:00, josta marssitaan puheidenpitopaikalle.
Viime vuonna Sinimusta Liike marssi tilanteessa, jossa se ei ollut vielä puolue. Nyt vuotta myöhemmin se on rekisteröity puolueeksi, jonka jäsenmäärä ja tunnettavuus on kasvanut merkittävästi.
Puolue kutsuu kaikkia tapahtumasta kiinnostuneita tulemaan mukaan vappumarssille.
Lähde: Partisaani
Jäsenmäärä siis kasvaa, mutta äänisaalis vaaleissa ei. Outo yhtälö ?
Jäsenmäärä ei suoraan todista kannatuksesta, koska osa jäseniksi liittyneistä, on voinut muuttaa mieltään, eivätkä enää ole samalla kannalla. Silloin tietysti jäsenyys lakkaa seuraavan vuoden kohdalla.
Jos SML haluaa saada tunnettuutta ja kannatusta, tulisi Kansalaisen julkaista joka päivä viidestä kymmeneen artikkelia, jotka kiinnostavat mahdollisia äänestäjiä. Ilman viestintää ei synny kiinnostuneitakaan. Jotkin päivät jossain eivät saa mukaansa kuin aktiivisimmat, jotka eivät kasvata äänimäärää, eikä kiinnostusta. Sekin on henkeä koossa pitävää, mutta se on yhden ja saman kokolailla suljetun piirin juttu. Se harvemmin tavoittaa uusia. Kansalainen, joka julkaisee mielenkiintoisia artikkeleita, tavoittaa sitä uutta porukkaa, joka on edellytys merkittävälle kasvulle. Sen ohessa voi tehdä SML:ttä tunnetuksi. Kannattaa tosin tehdä se matalalla profiililla, koska muutoin lukijoista suuri osa katoaa, ennen kuin mitään viestiä on saatu perille.
Siinäpä se tasapainoilun taika onkin. Miten olla esillä niin että saa ilmaistua jotain uutta tekemättä jo kerran tehdystä toisintoa. Ei puoluetyö kanna hedelmää jos puheita pidetään ikään kuin vakiokaartille. Uusia kannattajia pitää saada, mutta ongelmana on jos vanhoista kannattajista tuntuu että nyt mennään pois alkuperäisestä tarjonnasta.
SML:n ongelma oli minun mielestäni se, että rönsyiltiin liikaa. Puolue omi liian suuret tavoitteet joihin sillä ei ollut mitään realistista mahdollisuutta päästä, ja nyt ne samat aiheet pitää toistaa kaikissa tilaisuuksissa, jolloin uudet kannattajat vieroksuvat asiaa. Lisäksi kannattaa muistaa ettei äänestäjät välttämättä ymmärrä kaikkea tarjontaa kun sitä on liikaa. Yhtä ongelmallista on jos aiheet rajautuvat liian suppeaan tarjontaan kuten vihreillä. Heidän tappionsa selittyy sillä ettei osattu mitään muuta kuin loputonta toistoa mistä seurasi vain ihmisten kyllästyminen, tai kuten omalla kohdallani, täydellinen haluttomuus edes nähdä niitä kasvoja. SML otti liikaa kansallisromantiikkaa mukaan tämän päivän politiikkaan. Sekin oli mielestäni virhe. äänestäjät haluavat omaan aikaansa sidonnaista järkevää tarjontaa. Kun oltiin jo ääri kyllästyneitä kuuntelemaan maahanmuuton hienouksia, ja ilmastohätätilaa, siihen sopi huonosti hyppäys 1920 luvulle. Se ei ollut vastaus nykyisyyteen, se oli jonkinlainen haavemaailma jostain mikä oli ja meni. Vaikka historia toistaa itseään, se ei tee sitä joka osalta. Eurooppa, tai edes suomi ei palaa Vihtori Kosolan aikakauteen, sen voisi sovinnolla jättää pois suunnitelmista. Jos ihmisten taloutta koko ajan kurittaneen punavihreät tilalle oltiin tuovinaan jotain vähemmän rasittavaa, siinä mentiin pieleen. Poliittinen paatoksellisuus jota saatiin neljä vuotta, ei enää uuden puolueen nimissä ottanut tuulta purjeisiin.
Kansallismielisyys pitää osata sovittaa nykyaikaan, sillä aikoinaan aikoinaan olleet ongelmat eivät ole enää olemassa, vaikka kansallisuusmieli pitäisikin osata herättää. Kansallismieli on itse asiassa ryhmähenkeä. Mikä oli joskus ennen ryhmähengen herättäjä, ei ole enää nykyään sitä. Siksipä pitää nähdä mitä kansallismielen tulisi olla nykyajassa, jotta se toimisi. Kuten totesit, ei olla enää 20-luvulla, eivätkä ihmisten todellisuuskäsitykseen pure 20- tai 30-luvun ideat.
Kansallismielisyys eli ryhmähenki, pitää nähdä nykyajan maailmassa, siis mikä saa kansan yhdistymään ryhmäksi, joka alkaa pitää puoliaan maailmassa, joka pyrkii polkemaan suomalaisuuden jalkoihinsa.
Kun puhutaan etnokansallismielisyydestä, mennään alueelle, joka esitetyn perusteella ei tule toimimaan, koska ihmiset eivät koe kansallisuusasiaa sellaisella tavalla. Kansallisuus on ryhmän yhteenkuuluvaisuutta ja sitä ei määrittele etnisyys, vaan keskeisimmin käsitys suomalaisuudesta ja suomalainen henki mielessä. Yhteenkuuluvaisuutta, ryhmähenkeä, ei luo etnisyys, vaan samanhenkinen olemus.
Oltakoon etnisyydestä mitä mieltä tahansa, ei siihen takertuminen toimi nykyajassa. Siihen tuijottaminen ei saa nykyajassa kannatusta. Se heijastelee 30-luvun rotupuhtausoppeja, jotka eivät ole suosiossa.
Jos huomio kiinnitetään suomalaisen kulttuurin, suomalaisten elintapojen ja ajatustapojen arvostamiseen ja kasvatetaan sitä puolta, voi syntyä ryhmähenki, joka haluaa puolustaa suomalaisuutta nykyistä alistamista vastaan. Outoa kyllä alistajat ovat omia, eivät vieraita.
Arvostusta pitää suunnata nykypäivän suomalaisuuteen, ei johonkin kansallisromantiikan aikaan. Pitää kohentaa suomalaista itsetuntoa, jota eivät omien joukosta löytyvät alistajat, eivätkä vieraatkaan horjuta. Suomalaisten oikeutta olla suomalaisia suomalaisella tavalla tulee tukea. Siitä kansa herää ja nousee puolustamaan oikeuksiaan, luonnollisia oikeuksiaan, joita nykyisin pyritään kieltämään.
Suomalaisuutta ei pidä myöskään määritellä joskus olleen paatoksen puitteissa, vaan seikoilla, jotka ovat olemassa nykyajassa ja jotka koetaan nykyään suomalaisuudeksi. Jos tarjotaan vanhaa suomalaisuutta suomalaisuudeksi, silloinhan yritetään kieltää nykyinen suomalaisuus, joka on luonnollisella tavalla muuttunut sen mitä on muuttunut.