Ruotsin tämän päivän politiikka on Rooman aikaista, leipää ja sirkushuvia kansalle. Ruotsi haluaa olla humaanisen feministipolitiikan maailman mahtimaa, mikä saa jopa jo ruotsin niin suvaitsevan kansan hymyilemään vinoon. Stefan Löfenille alkaa ehkä viimeinkin valkenemaan se, että 48 viikon hitsauskurssi ei ehkä ole riittävä koulutus maata johtavalle henkilölle. Ei hänen hallitus kyllä muutenkaan loista suurilla oppimäärillä sillä, valtionvarainministeri on koulutukseltaan aivan tavallinen tilintarkastaja. Ulkoministeri on käynyt ainoastaan peruskoulun ja työskennellyt hetken aikaa pankin kassana ja tätä rataa on myöskin muut ministerit.
Poliittiset debatit ja eduskunnan kyselytunnit voitaisiin tänä päivänä laskea kuuluvaksi viihdeohjelmiin, ainakin niille, jotka vähääkin seuraa politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita. Heillä alkaa kohta olla samanlaiset palkat kuin filmitähdillä, mutta sillä erolla, että heidän roolipelinsä on aitoa elämää, joka koskettaa jokaista maan kansalaista, jollakin tasolla. Eräs ruotsin Expressenin blogisti Karin Phil on seurannut ja koostanut muutamia esimerkkejä poliitikoiden käyttämistä, toistuvista fraaseista, joista poimin muutamia tähän kirjoitukseeni.
1. Yhteiskunnan rakentaminen. Stefan Löfen ilmaisee tämän melkeinpä joka toisessa lausuessaan, ” nyt jatkamme yhteiskunnan rakentamista ja investoimme ruotsiin”. Kyllä se on mahtavaa. Me äänestäjät odotamme, ettei hallitus tee aktiivisti työtä maan tuhoamiseksikaan.
2. Ei ole olemassa helppoja ratkaisuja. Tätä käyttää usein ihmiset, jotka osaavat hyvin kuvailla probleeman, mutta heillä ei ole pienitäkään aavistusta siitä, kuinka ne ratkaistaisiin, tai vaihtoehtoisesti eivät halua toteuttaa sitä.
3. He eivät ole päässeet yhtä pitkälle kuin me. Tätä ilmaisua käyttää itsekeskeinen maailman kansalainen, joka haluaa sanoa, että Afganistanilla on huonompi poliittinen systeemi kuin meillä, mutta samalla hän uskoo, että se olisi liian rasistinen ilmaisu. Sen sijaan hän hämääkin sillä, että maat jotka ovat kulttuurillisesti erilaiset, yksinkertaisesti ovat vähän jäljessä kehityksestään saavuttaa sivilisaatiollinen täydellisyys, niin kuin ruotsi. Mutta niinhän se ei ole. Eri maiden poliittinen systeemi on vain yksinkertaisesti erilainen. Tätä käyttää usein sellainen henkilö joka haluaa olla kuin ” esikuva”.
4. Meidän tulee asettaa ihmiset systeemin edelle. Tämä on ehdottomasti Annie Lööfin suosikki. Kun puhutaan systeemistä, se tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointivaltion pitäisi olla juuri ainoastaan ihmisille. Tietysti ehkä systeemiä tulisi muuttaa ja parantaa, mutta ei luultavastikaan lopettaa. Se tulisi ainoastaan johtamaan, että ihmiset kirjaimellisesti pakotettaisi istumaan systeemin edessä – Systembolaget nimittäin (suom. Alko) – paperimukit käsissään.
5. Meidän tulee keskittyä laatuun. Tätä kuuluttavat liike-elämän lakeijat jotka uskovat, että voitot hyvinvoinnista on perustuslakiin säädettyjä oikeuksia osakeyhtiöille. Tämä on yksi tavallisimmista keskustelutekniikoista kuten se, ettei humalaiselta saa hyviä vastauksia ja niinpä tällä ohjataan keskustelu nopeasti aivan johonkin muuhun.
6. Meidän tulee jakaa tietoa. Se on hämmästyttävän paljon tyhjää puhetta, joka tunnistetaan kun se suunnataan ” tietoon”, joka täytyisi ” tehdä yhdessä”. Mitä me tarvitsemme, jotta me voimme käsitellä esimerkiksi tasa-arvoisuus ongelmia, on se kansa, joka tekee jotain käytännössä, ei virkamiehet jotka istuvat ja hierovat älynystyröitään jossakin virastossa.
Tässä voisi nyt käyttää vielä erästä kliseetä että ei saa yleistää, mutta näin valitettavasti poliittinen sirkus pyörii. Debateissa huomaa erittäin selvästi, milloin kulloisella tentattavalla ei ole pienintäkään tietoa asiasta. Silloin alkaa jompikumpi niistä opetelluista lauseista sinkoilemaan, millä pyritään hämmentämään koko kysymys unholaan. Toinen opetelluista fraaseista on yleensä se, että vastauksen sijaan aletaan syyllistämään joko, edellistä hallitusta tai vaihtoehtoisesti jotain oppositiojohtajaa.
Mitenkä sitten voitaisiin saada aikaan jokseenkin hyvä ja asiallinen poliittinen debatti? Minulla siihen olisi vastaus, mutta samalla tiedän myöskin sen, ettei yksikään poliitikko siihen suostuisi. Uskon myöskin, että se olisi parasta viihdeohjelmaa, minkä televisio pystyisi katsojilleen tarjoamaan. Eli ajatukseni on tämä. Kaikki puoluejohtajat studioon missä he jokainen joutuisi menemään äänieristettyyn koppiin, vähän kuin tietokilpailuissa. Kukaan ei kuulisi toistensa vastauksia ja saisi vastata vain vuorollaan minuutin tai kahden pituisen vastauksen. Kysymykset olisi laadittu etukäteen, joista heillä ei olisi mitään tietoa. Kaikille esitettäisiin sama kysymys. Tässä tulisi kaikkein selvimmin ihmisille julki poliitikoiden vastaukset ja ihmisillä olisi paras mahdollisuus valita mieluisin vaihtoehto.
Tämäkin on mahdollista saada toteutumaan kansan vahvalla vaatimuksella.