Kansalainen julkaisee Pia Polvianderin kirjoituksen.
Asunnottomien yötä on Suomessa vietetty 20 vuotta. Asunnottomuus ei ole kuitenkaan yhden yön juttu tai ongelma. Kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma, joka ei onneksi ole meillä samalla tasolla kuin monissa muissa maissa.
Asunnottomuus ei ole sairaus ja siksi siihen ei ole diagnoosiakaan, tilanne voi kohdata ketä tahansa, missä vaiheessa tahansa elämää. Taustalla voi toki olla sairaus, mielenterveysongelma, päihteet, ylivelkaantuminen tai avioero. Oma asunnottomuuteni aikoinaan oli avioeron syytä. Tiedän itse mitä on olla koditon, eli viiden lapseni kanssa kriisimajoituksessa yli vuoden. Tiedän mitä se on ja kerron tästä kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Suomessa "asuu" Poste Restantessa 55.000 ihmistä, osa heistä on asunnottomia. Asunnottomuus 2020-luvulla ei välttämättä näy päälle eikä tarkoita sitä, että ihminen asuu sillan alla tai kaipaa peittoja tai villasukkia. Osa toki kaipaa. Ikävä kyllä tämän päivän asunnoton kohdataan pelkkänä numerona, ei yksittäisenä henkilönä. Yleensä neuvotaan vain ottamaan yhteys Kelaan.
Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tuotanto pääkaupunkiseudulla tulee saada pysymään vähintään nyt saavutetulla tasolla, ja kasvamaan.
Terveyttä ja hyvinvointia tukevia palveluita on oltava saatavilla walk in -tapaan. Eikö oma sosiaalityöntekijä, omahoitaja ja oma lääkäri ole niitä ensimmäisiä matalankynnyksen palveluita, joita tulisi tarjota apua tarvitseville.
Ihminen, jonka elämä on syystä tai toisesta ajautunut poissa raiteilta tai elämässä on suuria haasteita, jää helposti byrokratian rattaisiin ja täten vaille oikeaa apua, tukea ja hoitoa.
Asunnottomien yöstä on myös yritetty tehdä tapahtuma, jossa ei olisi poliittisia toimijoita. Asunnottomuus on mielestäni nimenomaan suuri poliittinen asia ja kysymys, mihin voidaan vaikuttaa Arkadianmäellä tekemällä oikeanlaista sosiaali -ja asuntopolitiikkaa.
Pia Polviander
KD-eduskuntavaaliehdokas
Uusimaa
