Suomesta on matkannut useita kymmeniä vapaaehtoisia taistelijoita Ukrainaan kuluneen vuoden aikana. Suurin osa näistä on matkannut sinne ilman mitään kontakteja maahan.
Ville Nurmela on kuitenkin poikkeus: hänet kutsuttiin henkilökohtaisesti sotimaan Azoviin kuuluvan ukrainalaissotilaan toimesta. Vain pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen Nurmela olikin jo matkalla kohti seikkailua, jota hän ei varmasti tule ikinä unohtamaan. Sota vieraalla maalla. Miksi ihmeessä?
”Äärimmäinen seikkailunhalu, henkilökohtainen avunpyyntö, halu tehdä jotain merkittävää. Siinä varmaan ne merkittävimmät seikat, jotka vaikuttivat lähtööni. En olisi kehdannut katsoa itseäni peilistä, jos olisin kieltäytynyt velvollisuudesta taistelua kohtaan.”
Sota on rankkaa touhua, sillä siinä on oikeasti hengenlähtö lähellä jatkuvasti. Myös Nurmelalle oli lähellä käydä todella huonosti hänen haavoittuessaan panssarivaunun ampuman kranaatin sirpaleesta. Kyseessä on tietenkin asia, joka kiinnostaa ihmisiä, ja suurin piirtein jokainen siitä tilanteesta on kysynyt. Niin kysymme mekin.
”En edes muista, kuinka monta kertaa olen tämän tarinan jo kertonut, mutta otetaanpa vielä kerran. Meidän tehtävä oli valloittaa ryssiltä alueita sinä päivänä. Yritin nukkua lepovuoroni aikana, mutta jatkuva meteli ei oikein sitä sallinut. Päivystin konekiväärini luona ja ryhmän vanhin toi minulle ison laatikollisen patruunoita ja kertoi, että tänään hyökätään. Monta tuntia jatkunut molemminpuolinen räiskintä tuotti tulosta. Kuuntelimme vihollisen salaamattomia radioyhteyksiä, ja he olivat tilanneet paljon evakuointeja sekä kutsuneet kaikki apuvoimat paikalle aina tankeista ilmavoimiin. Meitä varoitettiin kemiallisten aseiden käytöstä ja viimeinen muistikuvani päivästä oli, kun nostin kiikarit naamalle ja samassa räjähti vieressä. Tankki tulitti meitä taas ja ajattelin, että eipä tässä mitään, mennään poteroon, odotellaan ja homma jatkuu. Tulitus kuitenkin läheni, läheni ja lopulta osui poteroni kattoon. Sain sirpaleita vasempaan käteeni ja juoksin poterosta pois, koska ajattelin seuraavan tulevan vielä lähemmäs. Juoksin etsimään radiomiestä, joka voi ilmoittaa haavoittumisesta. Hetken päästä juoksin saattaja mukana kohti evakuointipistettä. Tietysti ryssät säestivät tätäkin juoksumatkaa konekiväärillä aina aukean paikan tullen. Sillä hetkellä teki kipeää ja päässä suhisi, mutta vamma oli oikeasti todella lievä. Sairaalassa huomasin, että kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Harva meistä on ollut panssarivaunun tulituksen kohteena. Minkälaiset ajatukset ihmisellä oikein on, kun panssarivaunu ampuu suoraan kohti? Nurmelan mukaan asiaa ei toisaalta ehdi miettiä, toisaalta siinä ehtii ryhtyä kaipaamaan kotimaan päivätöitä, kun ympärillä räjähtelee.
”Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin tapahtui, niin olin ehkä vähän hieman liian rentona asian suhteen. Siihenkin tottuu nopeasti, eikä taistelun huumassa ole aikaa tai kykyä miettiä kovinkaan paljoa. Siinä on aina niin paljon adrenaliinia veressä, että elämä vilisee silmissä. Myönnetään, että ensimmäisen kerran, kun ammuttiin tankilla ja suojauduin, niin silloin mietin kyllä, että olisinpa Suomessa tekemässä tylsää työtäni ja arkisia askareitani. Aina kun oli kokenut uuden läheltä piti-tilanteen niin ajattelin, että tämän pahemmaksi ei voi mennä. Olin väärässä joka ikinen kerta.”
Sotaan liittyy paljon muutakin kuin pelkät taistelutehtävät, jotka ovat todellisuudessa hyvin pieni prosentti sotaan käytettyä aikaa. Kun on aikaa, on myös aikaa uppoutua omiin ajatuksiin ja tarkkailla ympäristöä sekä suomalaisten ja ukrainalaisten välisiä kulttuurieroja. Taistelutehtävät ovat tietenkin se päällimmäinen muisto. Voitko kertoa muista kokemuksistasi tai ajatuksistasi matkan aikana tarkemmin?
”Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan, jos lähtisin oikein kaivelemaan reissun aikana tapahtuneita asioita. Ensimmäisen tehtävälle lähtöni ja ensimmäisen tulitaistelun tulen varmasti muistamaan lopun elämääni. Tapahtumat pyörivät edelleen mielessä varsinkin öisin. Meidät herätettiin aikaisin aamuyöstä ja hirveällä kiireellä pakkauduimme varusteinemme ajoneuvoon ja lähdimme. En oikein osaa kuvailla sitä jännitystä, mikä nakersi mieltä, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Lakkasin miettimästä näitä asioita vasta ensimmäiseen kunnon tulitaisteluun jouduttuani, kun ryssien merijalkaväki yllätti meidät alle 10 metrin päästä. Makasin helteisellä pellolla, luodit vihelsivät korvissa ja kranaattien pauke säesti entisestään sekavaa tilannetta. Ajattelin vain, että jos kuolen niin ainakin teen sen tavalla, jota ei tarvitse hävetä. Olinhan nähnyt, miten kaatuneet siunataan haudan lepoon. Kerroin aika pitkälti Sinimustan Liikkeen podcastissa tapahtumista vaiheittain ja suosittelen jokaista lukijaa kuuntelemaan sen, niin saa jonkun käsityksen reissusta. Olen kumminkin tyytyväinen, että lähdin. Eihän tuommoista pääse kokemaan missään muualla ihan pelkistä taisteluharjoituksista aina oikeisiin taisteluihin saakka.”
Kun tuhansien kilometrien päässä syttyy sota ja oman perheen poika lähtee sinne, nousee jokaisessa edes etäisesti normaalissa perheessä huoli. Vanhempien huoli on ilman sotaan lähtöäkin loputon suo, mutta sodassa oleva poika nostaa varmasti huolen uusille kierroksille. Mitä lähipiirisi tuumasi kun lähdit? Entä kun he kuulivat sinun haavoittuneen?
”Säästin tiedoksiannon viimeiselle päivälle ennen lähtöä. He eivät olisi halunneet minun lähtevän ja olivat huolissaan minusta. En kumminkaan voinut itselleni mitään, ja he ovat joutuneet sietämään päähänpistojani, joten luulin sillä hetkellä heidän kumminkin ymmärtäneen, miksi lähdin. Hyvästelin heidät ja ajattelin, että en tule enää takaisin. En tietenkään sanonut sitä. Soitin vanhemmilleni aika useasti reissun aikana ja aina oli sama laulu: tulisit kotiin. Olin sopinut komentajani kanssa kotiinpaluusta jo aiemmin ja minulla oli 2 tehtävää jäljellä kun haavoituin. Suunnitelmani oli siis yllättää kaikki iloisesti mitään ilmoittamatta, mutta kohtalo päätti toisin. Kotipuolessa oli lievästi sanoen pieni paniikki päällä, kun kerroin haavoittuneeni hyökkäyksen aikana ja olin silloin sairaalassa.”
Sodan ja sotimisen väitetään olevan koukuttavaa touhua. Moni ei välttämättä osaa enää sopeutua arkisiin rutiineihin, kun on kerran päässyt kokemaan jotain äärimmäistä. Oletko tuumaillut toiselle reissulle lähtöä? Kaiken kokemasi jälkeen, jättäisitkö reissun tekemättä jos tietäisit, mitä tuleman pitää?
”Kyllä. Alussa tuntui siltä kuin olisin pettänyt taistelutoverini jättämällä heidät taisteluun ja lähtenyt itse takaisin kotimaahan. Nyt elämä sujuu siihen malliin, etten kyllä ajatellut palata – ainakaan hetkeen. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin ja puhua itselleni, mitä seuraavaksi tapahtuu, niin en usko, että edes se olisi kääntänyt päätäni. Olinhan vakaasti päättänyt lähteä, kävi miten kävi.”
Ukrainan sota jakaa jonkin verran ihmisten mielipiteitä, sillä kansainvälisenä sotahaukkana tunnettu USA johtamansa Naton kanssa pyrkii ruokkimaan ja provosoimaan sitä. Sodan kerrotaankin olevan Nato-sota, vaikka Ukraina ei ole Naton jäsen. Mitä mieltä olet Natosta? Entä Suomen liittymisestä Natoon?
”Ukraina on valitettavasti Naton ja Venäjän pelinappulana tässä sodassa. Olen itse erittäin jyrkästi Natoa vastaan, koska sotilasliiton yksi päätehtävistä on militaristisen nationalismin nousun ehkäisy. En toki harmittele, jos Nato toimittaa aseita kansallismielisille, jotka ovat kahden tulen välissä taistellessaan sekä hallintoaan että Venäjää vastaan. Suomi voisi tiivistää puolustusyhteistyötään esimerkiksi muiden pohjoismaiden ja Baltian maiden kanssa.”
Nurmela ei ole pelkästään vapaaehtoinen sotilas, sillä hän on myös poliittisesti aktiivinen. Häntä voikin äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa Sinimustan Liikkeen jäsenenä Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Mitkä ovat pääteemojasi?
”Haluan, että maahanmuutto lopetetaan ja suomalaisuudesta tehdään jokaisen kansalaisen ylpeydenaihe.
Haluan, että sateenkaaripropaganda kielletään ja perinteiset perhearvot olisivat jokaisen velvollisuus ja kunnia-asia.
Haluan, että maanpuolustuksellisia menoja kasvatetaan tuntuvasti nykyisen kiristyneen turvallisuustilanteen takia.
Haluan, että Suomi eroaa Euroopan Unionista ja kaikista muistakin sitä rasittavista ylikansallisten intressien kuristusotteesta.”
Oletko ennen ollut puoluepoliittisessa toiminnassa mukana? Mikä sai liittymään Sinimustaan Liikkeeseen?
”Olen ollut aiemmin pelkästään keräämässä kannattajakortteja erään toisen puolueen perustamisen yhteydessä. Mitään muuta aiempaa puoluekokemusta minulla ei ole. Hyppäsin toimintaan mukaan, koska olin aiemmin kuullut tästä erittäin lupaavasta puolueprojektista jo perustamisvaiheessa. Sinimusta Liike on tällä hetkellä ainoa aidosti kansallismielinen ja varteenotettava vaihtoehto, jossa ihmisiä ei harjata pois ainakaan liiallisen fasismin vuoksi.”
Nurmelan työ kansallismielisyyden eteen ei rajoitu pelkkään puolueeseen. Hän lisäksi tekee töitä kulttuuripuolella pyörittämällä otsikoissakin ollutta kirjakauppaa, joka kantaa nimeä Kielletyt Kirjat. Se oli kiinni puolen vuoden ajan kauppiaan ollessa Ukrainassa, mutta aukesi uudelleen vastikään. Mitkä ovat kaupan lähitulevaisuuden suunnitelmat?
”Alkuruuhkan jälkeen hankitaan varastontäydennyksiä, kerätään varoja eri tahoille lahjoitettavaksi sekä tehdään ainakin 2 uusintapainosta.”
Tuleeko valikoimiin enemmän sotakirjoja?
”Tulee varmasti. Samalla tavalla kuin kaikkia muitakin kirjoja eri aihepiireistä. En enää koskaan lue sotakirjoja samalla tavalla kuin ennen.”
Voit tutustua kirjakaupan valikoimaan osoitteessa kielletytkirjat.com.
EVVK.
Ok
Yks ryssä vastaa kymmentä Villee
Ryssät kipittää tällä hetkellä karkuun ympäri Ukrainaa. Mitä olet siitä mieltä?
En mitään
Aika amatöörimäinen näkemys. Etkö todellakaan ole perehtynyt Ukrainan sodan tilanteeseen tuon paremmin?
Kannattaa myös miettiä ihan perusasioita, kuten vaikkapa viivytystaistelun ja puolustustaistelun eroa. (Se, etteivät esimerkiksi Ylen toimittajat osaa/viitsi/halua ottaa tällaisia asioita huomioon, ei ole mikään lieventävä asianhaara.)
Kannattaa ymmärtää myös se, että kun juostaan lujaa karkuun aseet ja kalusto paikalleen jättäen jopa varastaen siviilien polkupyöriä paon nopeuttamiseksi, ei ole kysymys viivytystaistelusta, puolustustaistelusta tai uudelleenryhmittymisestä.
Tiedän kyllä tasan tarkkaan mitä Ukrainassa tapahtuu, aivan varmasti paremmin kuin sinä tai isojen medioiden toimittajat. Olen sodan alusta asti seurannut sodan tapahtumia, kesti kaksi viikkoa löytää oikeat tietokanavat ja tuosta lyhyestä viestistäsi pystyn päättelemään sinun olevan ihan h–vetin pihalla, ei maksa edes vaivaa selittää sinulle todellisuutta, sen voin sanoa että keskiverto Azov porukka siellä tappaa siviileitä, imevät toistensa k–piä, vetävät huumeita ja tärisevät poterossa jännityksestä koska tykistö tai heittimet osuvat kohdalle kohdalle.
kyllä Villen tahto toteutuu, Suomen sotilasmenoja kasvatetaan reilusti tulevina vuosina. Ensin on NATO:n liittymismaksu, minimissään 14 miljardia. Sitten on vuosimaksu, noin 7,4 miljardia euroa vuodessa.
Mitä me sillä saamme? Emme paljon mitään, mutta puolustusmenot kasvavat kyllä. Ja onneksi siitä antaa osviittaa ensi vuoden nousevat verot ja maksut. Suomen budjetti kasvaa mutenkin noin 25%, eli 25% pitää saada kerättyä lisää veroja valtion kassaan. Siihen sitten NATO-maksut niin kyllä se siitä.
”Sitten on vuosimaksu, noin 7,4 miljardia euroa vuodessa.”
Ryssät eivät ole ikinä oikein tajunneet numeroiden päälle. 😀
Johan on hatusta temmattuja lukuja. Olikohan Putinin hatusta.
Jäsenmaksut ovat noin 50 – 100 miljoonaa vuodessa. Jäsenenä saa alennuksia aseostoista, joten ne kuitaantuvat sillä aika mukavasti. Mitään 14 miljardin liittymismaksua ei ole. Puolustusmenot eivät juuri kasva, koska Suomi laittaa puolustukseen jo nyt kutakuinkin sen verran kuin mitä Naton sovittu suositus on.
Mikähän ihme tämän heitti odotushuoneeseen?
Hmmm, tuo on vähän samantapaista selittelyä kuin vihervassareiden esittämät laskelmat siitä miten maahanmuuttajien laajamittainen vastaanottaminen ”maksaa itse itsensä”, ja vieläpä ihan lyhyessä ajassa…
.
Vai, että kansallismielisten puolesta sotimassa? Itseäni häiritsee oikeasti Kansallismielisenä ihmisenä se, että mukamas puolustetaan jotakin hyvää, kun ollaan Ukrainan puolella. Eikös heidän suuri johtajakin aja omaan maahansa LQBT+ kulttuuria ja koulukirjoissakin on erittäin paljon vääristynyttä historiaa, sekä muutenkin koko Azov ilmeisesti heidän peri vihollista vastaan, eli Israel:n j–talaisten pyörittämä show:ta? Mikä tässä tapauksessa oli Isänmaallista, kun menee puolustamaan kaikkia niitä arvoja vastaan, joita Kansallismieliset yrittävät saada kitkettyä pois?
Olen käsittänyt, että Venäläiset ovat paljon enempi Kansallismielisiä. Siellähän kaikki nämä hullut arvot ja sairaat LGBT+ jutut on ihan kielletty lailla. Vai olenko ymmärtänyt väärin? Omasta mielestäni he jotka puolustavat Ukrainaa tässä kahakassa, puolustavat myös Läntisiä arvoja joita mm. USA, EU, Israel ja muut 45 valtiota 196 maailman valtiosta ajavat, jotka Ukrainan puolella ovat. Eli vajaa kolmannes maailmasta puolustaa juurikin samaa liberaali aatetta, kuin Ukraina. Samoin läntiset ”Arvojohtajamme” syytää rahaa sinne ja tänne välittämättä omista kansalaisistaan yhtään mitään. Koko länsi työntää hirveitä summia kankkulan kaivoon tuhoten omia hienoja maailmoja tukeakseen idioottien sotia maailmalla. Ja sitten puolustamme näitä sekopää ”arvojohtajia”. Ei jummarra, ei.
Onhan Suomessakin tällä hetkellä hallitus, joka ajaa kansallismielisille epäsuotuisia arvoja. Tarkoittaako se silti, etten lähtisi rintamalle puolustamaan isänmaatani, jos sota syttyisi Suomen ja Venäjän välille? Tai loikkaisinko Venäjän armeijaan sotimaan Suomea vastaan, koska sen tämän hetkinen hallinto olisi arvoiltaan enemmän samankaltainen mun arvojen kanssa? En tietenkään. Kyllä ne ukrainalaiset on siellä puolustamassa ihan maatansa ja kansaansa, ei mitään ”läntisiä arvoja” niinkuin luulet. Ja vapaaehtoiset ovat avustamassa heitä.
Joillekin on vaan tuo venäläinen maailmanvalta ihan unelma.
Jotenkin olisin aika varovainen noissa ihmisten , jotka ovat vapaaehtoisesti menneet tuollaiseen tilanteeseen, kokemuksissa.
Samoin minä. Jokainenhan tekee mitä haluaa mutta mielestäni päässä on suhissut ja tehnyt kipeää jo ennen sinne lähtöä.
Kyllä moni ”kansallismielinen” on jo etukäteen ilmoittautunut käpykaartiin.
Jos ryssä tulisi aseiden kanssa rajan yli, niin varmaan arvon Kaamos liittyisi heihin, sillä onhan Suomen nykyhallitus sieltä itsestään.
Riittää kuin nykyhallitus on saunan takana niin ryssiä ei enää uhkaile kukaan meidän suunnalta.
Asiaa voi miettiä sitä mukaa kun puta-armeijan luikkimisen jäljiltä paljastuu lisää kidutuksia ja siviilien joukkohautoja.
Silloin viittaukset USA:n, Israelin, Azovin yms. pahuuksiin ikäänkuin oikeutuksena Venäjän hyökkäykseen tuntuvat yhä keinotekoisemmilta.
Putin oli tämän eurooppalaisen sodan pääroisto, ihan samalla tavoin kuin adi-setä Hitler oli sen edellisen. Saksan vihreiden myyräntyö kaivoi nyt hyvät lähtökuopat.
Oletko koskaan kuullut sellaisesta asiasta kuin lähdekritiikki?
Pieni historian kertauskurssi ei myöskään olisi pahitteeksi.
Selvä.
Harrastin lähdekritiikiä ja suoritin historian kertauskurssin, mutta nuo johtopäätökset ei muuttuneet miksikään.
Kerroppas sitten vaikka se oma versiosi noista asioista.
Tosiaan, unohtui mainita Joe-setä Stalin toisena 40-luvun kärkipahiksena.
Hiljaista tuntuu olevan kuin Jeesuksen haudassa pääsiäisaamuna.
Respectit Villelle. Ja hienoa, että saatiin taas kirjakauppa pyörimään! Tulen ostamaan varmasti monet kirjat sieltä.
Villelle respectit. Varmasti ikimuistoinen kokemus. Sotaan ei hupiukot osallistu, kuin sohvalta uhoamalla.
No nyt on oikein ja kohtuullista!
Lähti seikkailun halusta natsien kanssa sotimaan en ymmärrä mutta muuten näyttäisi olevan arvot kohdallaan.
Tarkoitit varmaan kansallissosialistien kanssa? Tottakai aateveli toistaan tukee vaikka sitten rajat ylittävät avun kautta. Azov on tämän vuoden aikana saavuttanut uusia mittakaavoja kokonsa, kalustonsa ja saamansa tuen kautta. Sota on siis Azovia auttava asia, ja Villen kaltaiset sankarit ovat siinä mukana auttamassa.
Porukat lähtevät tekemään huume/asekauppaa kokkelivekkulin maille. Aika kilipää saa olla jos lähtee itseänsä viihdyttämään sotatantereelle korkeajännitys lehti alitajunnassa.
Toinen juttu on Nato, joka on jenkkisiionistien frontti. Niiden puolella en oikein suostuisi taistelemaan ja Ukrainastahan on tullut jenkisiionistien puudeli.
Voisiko AZOV jokupäivä potki j–talaisen johdon maasta ulos ja antaa Ukrainan takaisin ukrainalaisen kansan hallittavaksi?
Heil Ville Nurmela! 🤚🏻
Hieno mies, arvostan
Hieno tarina! Kannattaa kuunnella tuo podcast!
Tää on kyllä kova. Suomenkin puolustus tarvitsee kokemusasiantuntijoita ja tässä olisi yksi sellainen. Kukaan ei pakottanut lähtemään, mutta mies meni silti – vaikka kotimaassakin epäilemättä olisi pitänyt kiirettä! Maanpuolustushenki kiittää.
Sotasankarit ovat kovaa valuuttaa politiikassa taisteluiden hiljennettyä.
Olet ikävästi väärässä. Sodan käyneistä tulee aina nopeasti unohdettu ryhmä vaikka toiminnan täyttämissä hetkissä oltaisiin oltu ” sankareita .” Itse asiassa todelliset sankarit ovat niitä jotka jäävät kentälle, toisin sanoen kaatuvat taistelussa.
Oma Isäni oli monta vuotta rintamalla, haavottui kahdesti mutta ei niin pahasti että siitä olisi jäänyt loppuelämän vaiva. Hän ei juurikaan puhunut sodasta, ei ainakaan glorifioinut sitä koska oli nähnyt mitä siellä tapahtuu, ja millaista jälkeä syntyy.
En nyt yritä tässä mitätöidä vapaahtoisena Ukrainan sotaan osallistuneiden toimintaa, mutta, anteeksi vaan, jostain syystä minulle syntyy mielikuva ettei olisi juurikaan aihetta hehkuttaa osallistumista. Miksi ne miljoonat toiseen maailmansotaan joutuneet miehet ei juuri koskaan kerro siitä ajasta, tai jos kertovat, niin hyvin niukkasanaisesti ? He olivat kuse****a toden teolla, muutaman kuukauden visiitti ukrainassa ei ole sen rinnalla yhtään mitään. Kun menee vapaaehtoisena vieraan maan armeijaan, on aina mahdollisuus luistaa pois tilanteesta, jos alkaa näyttämään siltä että henkikulta on uhattuna enemmän kuin on olettanut, sitä puolta ei moni kerro, mutta kun olet mukana pakosta, ja käyt läpi kaiken ilman mahdollisuutta kuittaamiseen niin ei olekaan enää niin suurta tarvetta julistaa tekemisiään.
Mielipiteet sotaan ansaitaan taistelukentällä
Isäni ansaitsi ne monelta vuodelta, ei muutaman kuukauden turneelta. Se mitä sota teki isälleni oli että hänestä tuli ateisti, eikä hän koskaan sodan jälkeen ottanut mitään asetta käteensä saati olisi ampunut sillä. Kun 19 vuotiaan miehen maailmankuva käännetään päälaelleen, ja se mikä sanotaan anteeksi antamattomaksi synniksi, siis toisen ihmisen hengen riistäminen, josta tuleekin suurinta kunniaa ja kirkkokin siunaa tekijän, ei lienee ollut ihme että isän usko kirkkoon,pappeihin, ja monessa mielessä myöskin ihmisten hyvyyteen katosi. Hänen paluunsa siviilielämään oli tietyssä mielessä helppo, koska hän ei menettänyt järkeään, mutta se jokin hänen sielustaan kuoli sillä reissulla. Haaveilijasta tuli realisti, ja sankaruutta hän ei koskaan halunnut julistaa, päin vastoin, hän sanoi juuri ne sanat mitä kirjoitin aiemmin. Todelliset sankarit ovat niitä mitkä uhraavat elämänsä ja jäävät kentälle.
Isäni viimeinen toive ennen kuolemaa oli, että hänen tuhkansa haudattaisiin sinne ” missä veljet ovat.” Hän tarkoitti sillä että jos olisi mahdollista, hänen viimeinen leposijansa olisi sankarihautausmaa. Aseveljistä niin moni on siellä. Sitä toivetta ei tietenkään voitu toteuttaa, mutta se kertoo paljon siitä kuinka suuren arvon hän antoi kaatuneille. Isäni eli 95 vuotiaaksi, kun niin moni joutui luopumaan elämästään 18 – 19 vuotiaana. Ja isäni sanoin ilmaistuna, olosuhteissa jota ei voi sanoin kuvailla.
Kuinka isäsi pasifismi auttaisi meitä selviämään tänäpäivänä samoista uhista? Parhaiten kunnioitamme kaatuneita pitämällä yllä sen itsenäisyyden minkä vuoksi he sotivat.
Kuka sanoi Isäni olleen pasifisti ? sanoin että hänestä tuli ateisti. ( Jumalankieltäjä ) ja syy sille ettei hän enää ottanut asetta käteensä ei johtunut pasifismista, ( sodanvastaisuus. ) Hän ei koskaan ollut sitä vastaan etteikö armeijaa tarvita, hän oli itse sen verran pask****aa tuulettimeen saanut, ettei enää sodan jälkeen ollut kiinnostusta leikkiä sotaa tai hypistellä aseita. Mutta kuten aina, teillä muutamilla on yhä se usko voimissaan että sota on hienoa ja sankarillista toimintaa. Se ei ole sitä, siellä on vain inhimillistä hätää ja kärsimystä / kuolemaa. Sanoin myös että isäni arvosti jokaista henkensä antanutta, mutta ei niitä, joiden suuri tarve synnyttää gloriaa oman egonsa ympärille uhoamalla sodasta, koska ne puheet on poikkeuksetta tuubaa.
Jos haluat lukea propagandapläjäyksen sodasta, niin ota käteesi Taavi Törmälehdon muistelmakirja, Se on puhdasta pask****apuhetta kannesta kanteen, vai voitettiinko me sota yhden miehen ansioilla, ja voitettiinko ollenkaan jos tarkkoja ollaan ? Törmälehto vetää niin överiksi muistelmansa että sille nauraa muutkin kuin sodan käyneet. Tuulosjoen taistelun lopputulos oli kuulemma siitä kiinni että hän, ( törmälehto ) valtasi yksin venäläisten asemat ja kaatuneita oli kasapäin. Itselle ei tullut naarmuakaan. Tättärää tättärää tättärää, puhaltakaamme ” sankarille ” ylityshymni. Missä olisimmekaan ilman hänen kaltaistaan suuruutta ?
Isäsi oli kova äijä ja sinä sen sijaan lässytät jossain nettilehden kommenttiosiolla. Sitä meinasin.
Montako sotaa sinä olet läpikäynyt ? Jos niitä ei ole yhtään kirjoissa eikä kansissa kannattaa olla hiljaa. Tätä minä tarkoitan. Älä yritä selittää mitään mitä et ole kokenut, vai joko sitä ollaan vähintään muukalaislegioonan läpikäynyt ammattilainen ? Niitähän aika ajoin ilmaantuu kertoilemaan satujaan tällekin sivustolle.
Et tunne minua, joten älä pidä niin suurta ääntä pelkästään kuvitelmien pohjalta. Kirjoitan mitä haluan, ei ole pakko lukea.
Mitä tulee nettilehden palstalla lässyttämiseen, olethan sinäkin täällä. Voisit olla Ukrainassa tai missä tahansa maailmankolkassa, kyllä niitä sotia riittää. Ole hyvä ja pestaudu mukaan.
John F Kennedy taisteli Tyynenmeren sotarintamalla toisessa maailmansodassa. Hänestä tuli USA:n presidentti. Niin että se niistä unohtamisista.
Luuletko että sodassa mukana olo teki hänestä Presidentin, ja miksi hänen jälkeensä ei valittu veteraania jos sota olisi peruste valinnalle maan johtoon. Eiköhän siinä valintaan vaikuttanut ihan vaan hänen poliittiset mielipiteensä. Ja sokerina pohjalla, kuinkas hänen kävikään Dallasissa Texas:n kiertueella. Välittikö murhaajat hänen sota- ansioistaan ? Kennedy oli muuten torpedoveneen miehistöä, eli ei lähelläkään sitä kus****nta paikkaa kuten Iwo Jima tai Okinawa.
Oletko muuten huomannut miten paljon USA välittää sota-sankareistaan. Heitä on julmetun paljon kodittomina ja rääsyisenä siltojen alla, eikö heitäkään ole unohdettu ja jos ei, niin minusta ” välittäminen ” on omituisen kylmäkiskoista. Vietnamin sodasta lähtien veteraanit ovat olleet tyhjää ilmaa poliitikoille. He kelpasivat kuolemaan mutta eivät kelpaa yhteiskuntaan. Joten, kyllä heidät mielellään unohdetaan.
Tuohon jälkimmäiseen:
Johtuisikohan se riistokapitalistisesta systeemistä, pitäisi joku löytää maksumieheksi tykinruon yhteiskuntakelpoiseksi kuntouttamiseen ja joidenkin kohdalla etenkin psyykkinen kuntouttaminen voi viedä vuosia ellei lopun elämää.
Toisaalta taasen kun monelle armeija on sielläpäin ainoa mahdollisuus joko välttää vankila tai vain työllistyä (kun vain tekee mitä muut sanovat, ei tarvitse sitäkään vähää ajatella), näille uppoaa se glorifioitu kuva leppoisasta sotaretkestä afganistaniin mosurina, joten materiaalia riittää.
Palvelun päättymisen jälkeen sitten ollaankin tyhjemmän päällä kuin sinne mentäessä (ellei ole upseerishenkilö tai hankkinut käyttökelpoista ammattitaitoa), ei paljoa lämmitä medal of honori rintapielessä kun pitäisi löytää asuinpaikka, töitä ja jotain suolivyön tilkkeeksi, vielä ratkaisevampaa onko työkykyinen fyysisesti/psyykkisesti saati arkiasioista selviämiseen.
Vihdoinkin lukija joka oivalsi oleellisen. Se mitä olen koko ajan yrittänyt sanoa tiivistyy juuri tuohon mitä kirjoitit tykinruokana olemisesta, ja joka myöhemmin unohdetaan koska yhteiskunta ei halua loputtomasti muistella sotaa, tai siihen kuuluneita vaikeita aikoja. Tällöin ne sodassa olleetkin jäävät paitsioon. Maailmansota tuotti miljoonia henkisesti raunioituneita ihmisiä, sotilaita ja siviileitä joiden todellisuus ei enää koskaan palannut entiselleen. Moni veteraani koki jopa syyllisyyttä siitä että jäi henkiin kun niin monen kohtaloksi tuli kaatuminen.
USA:n armeija on sikäli outo tekele että tarjoaa auliisti ” työpaikan ” armeijan harmaissa, mutta ei sodan jälkeen kykene koskaan palauttamaan rekrytoimiaan miehiä normaalin elämän palvelukseen. Joku, en nyt muista kuka sanoi osuvat sanat tästä asiasta. ” Me osaamme kouluttaa miehistä tunteettomia tappajia mutta emme osaa palauttaa heitä ennalleen.” Mitä silloin tapahtuu näkyy USA:n katukuvassa. Ne samat sankarina juhlitut miehet vaeltavat ilman mitään tulevaisuutta, koska he ovat menettäneet otteensa arkielämään ja sen kautta työpaikan, perheen, kodin ja oikeastaan koko tulevaisuutensa.
Vietnamista palanneet saivat lisäksi kommunistiaatteen omaavien hippien huutelut päälleen, heitä halveksittiin, nimiteltiin lasten surmaajaksi jne. Yhteiskunta oli laittanut heidät sotaan kertoen miten hienoa on palvella maataan ja vapautta, mutta kun sota ei sujunutkaan onnelliseen päätökseen, tehtiin siellä olleista veteraaneista syyllisiä eikä kukaan muistanut että he toimivat saatujen ohjeiden mukaan. Vaikka ihminen voidaan ohjelmoida olemaan kone, hän ei ole sitä kun ohjelmointivaihe päättyy. Väite siitä että sodassa olleet kyllä muistetaan, rajoittuu ehkä muutamaan persoonaan mitkä nostetaan jo sodan kestäessä jalustalle. Suurin osa jää sen ulkopuolelle, sillä käsite sankaruus kokisi inflaation mikäli kaikista leivottaisiin sankareita. En haluaisi vetää tähän mukaan elokuvia, mutta suosittelen katsomaan ainakin yhden elokuvan jossa tuo sankarimaineen hypettäminen ja sen lopputulema näytetään todenmukaisena. Elokuva on Clint Eastwoodin ohjaama ” Isiemme liput.”
Suomessa 60-luvulla vasurit kiljuivat kurkut suorina sotien veteraaneille, että mistäs menitte sinne. Veteraaneille oli heikosti mitään apuja tarjolla. Vasta NL:n hajottua ja heidän elossa olevien lukumääränsä käytyä vähiin alkoivat saada vähän huomiota ja olemattoman kokoisia rintamalisiä ja muita apuja hieman kohennettiin. Kiitokset rajoittuivat juhlapuheisiin, jos oli poliittisesti sopivaa kiitellä.
Yksityisissä järjestöissä huomioitiin sen verran hyvin kuin resurssit antoivat periksi, mutta valtion tasolta ja poliittisesti olivat tarpeettomana haittana syrjään heitettyjä tapauksia, melkein kuin heitä hävettäisiin.
Nyt kun aika on heistä jättänyt, puhutaan kauniita, koska nyt se on poliittisesti tarkoituksenmukaista, eikä se tule valtiollekaan enää kalliiksi.
Isoisäni, joka taisteli monessa sodassa, sanoi vakaana mielipiteenään, että valtioon ei tule luottaa.
Muistan tuon karmean rääkymisen ja näin miten se vaikutti myös isääni.Kyllä minua sapetti niin ja sapettaa nuo komukat yhä!
Ja isoisäsi oli oikeassa!
Isäni sai eka kuntoutuksen 1992….sai siellä sitten ruusun korvaansa(ilmeisesti uima-altaalla) ja alamäki alkoi.Hän poistui keskuudestamme 1993…ja koska hän ei halunnut kuulua järjestöihin(sitä ei kysytty 1939) me lapset ostimme hautakiveen veteraanimuistomerkin…Että sellaista…
Välillä tulee niin tippa silmään näiden ihmisten puolesta!Suomettuminen jätti heidät oman onnensa nojaan!
Ja todellakin,liirumlaarumia on kuultu aivankuin nyt vanhusten kohdalla mutta mikä se onkaan totuus…
Tuo veteraaniliiton toiminta on ollut sitten 70-luvun pelkkää rahankeräystä ilman vastinetta, tästä oli parin vuoden sisään pieni asiantynkäkin julkisuudessa mutta kuka lie painanut senkin isolla villaisella hiljaiseksi.
Tuossa dokumentissa joku vt. kirjanpitäjä selvensi, että miksi liitolla on suunnaton varallisuus jota ei ole jaettu tarvitsijoille, tukia ja avustuksia pitää erikseen anoa kirjallisesti määrätyt dokumentit liitteinä.
Ei tällaisia pitäisi joutua enää anomaan, vaan ne pitää olla automaatio ja tarjota sodassa olleille, onhan näillä käytössä rekisterit eri lähteistä. Monen veteraanin läheiset tai sukulaiset ovat hoitaneet asioita ja näin veteraanit ovat päässeet kuntoutuksiin yms.
Vaikka korulausein puhutaan että ketään ei unohdeta ja kaikkia autetaan, jos laittaa hakemuksen, ei ihme että moni on myös jäävännyt byrokratian vuoksi tämän asian.
Itselle tuo keräystoiminnan juoni paljastui karusti palvelusaikana, kun porukka keräsi lippaineen ovelta ovelle veteraanien auttamiseksi rahaa. Itselle annettiin alue, jossa asui juuri veteraaneja. Ensimmäisen oven avasi mies jolta oli amputoitu kumpikin jalka ja valisti että kaikki asunnot olivat juuri näille sodassa vammautuneille.
Oli suunnaton se häpeän määrä mitä tunsi silloin ja rahan keräys loppui juuri siihen, massillinen tupakkaa melkein meni kun istuin kannon nokassa, omista laitoin muodon vuoksi kolme markkaa lippaaseen.
Keräyksen päätyttyä ja patteriin palattuamme, ihmettelivät kapiaiset että miksi noin vähän?
Mainitsin mille alueelle minut oli osoitettu ja nämä epäuskoisina syyttelivät kaljanjuonnista yms. sanoin että laittakaa vaikka seinää vasten jos ette komut halua tarkistaa asiaa, mutta tällaiseen en ole suostunut ja kannassani pysyn. Asia jäi niille sijoilleen eikä siitä mainittu enää.
Oli myös porukoita jotka oikeasti keräsivät ja menivät kansankuppilaan viettämään loppuajan, moni näistä sai myöhemmin korpin jämät, eikä heille juuri muuta kuin soosoota.
Vähän samaa olen ihmetellyt. Kaksi tätiäni oli rintamalla sairaanhoitajina ja kumpikaan ei koskaan päässyt mihinkään kuntoutuksiin.
Voi hitto todella karseaa mitä kerroit!Ihan järkyttävää!
Ja samaa mieltä noista anomisista!Ja korulauseista,ne käy vain pattiin!
Totta kai sota vaikuttaa kielteisesti ihmisen psyykeen. Toisen maailmansodan yli 90-vuotiaita veteraaneja ei kuitenkaan kovin paljon enää ”vaeltele” kaduilla.
Olet niin oikeassa,kaikissa vastauksissasi.
En välttämättä kaikissa, mutta onneksi edes jossain. 😉
Olet aika hitokseen oikeassa ja usein! 🙂
Hitokseen kyllä mutta yhä harvemmin. 😋
Sodassa mukana olo teki Eisenhowerista presidentin. Sinä väitit, että sodan käyneet unohdetaan. Myös Kennedystä tuli presidentti, joten väitteesi ei pidä paikkaansa.
Kun et enää muuta keksi, yrität lapsellisesti vähätellä Kennedyn toimintaa sodassa ja annat ymmärtää olevasi merisodan asiantuntija.
Kysypäs Merijalkaväen sotilailta miten korkealle he arvostavat laivaston. Nimestään huolimatta he eivät pidä laivan kannella operoivia suurina sankareina. Sinä nimeät kaksi äijää joista tuli Presidentti, mihin unohtui ne miljoonat joista ei tullut ? Mielestäni sinä vähättelet veteraaneja, koska luot mielikuvan jossa pari äijää on ansioillaan kumonnut suurimman osan tekemiset. Katso Amerikan katukuvaa niin ymmärrät mitä minä tarkoitin, siellä on rääsyisenä niitä Irakin ja Afganistanin käyneitä miehiä, ja heistä ei kukaan piittaa mitään.
Koska haluat loistaa sodan käyneillä USA:n Presidenteillä, niin listataan vielä pari mukaan että olet tyytyväinen. George Washington ja George Bush senior. Näistä ensinmainittu nousi kiistatta sodan ansiosta valtiomieheksi, bush ei, hän vain oli rebublikaani ja sitä kannatettiin enemmän kuin demokraatteja.
Ja noin vertailun vuoksi, myöskin meillä oli Mauno Koivisto josta tuli Presidentti ja hän oli veteraani. Väitätkö taas että manun valintaan vaikutti hänen sota-ajan palveluksensa, vai olikohan sittenkin niin että silloin äänestäjät halusi demarin johtamaan maata.
Olen samaa mieltä. Mm. Vietnamin sodan veteraanit joutuivat olemaan vasemmistolaisten sylkykuppeina suraavat vuosikymmenet. Heitä syytettiin milloin siitä että murhasivat siviilejä, ja toisaalta siitä että hävisivät sodan, ikäänkuin sodan häviäminen ei olisi ollut poliittinen päätös. Melko monissa lukemissani aikalaisten kirjoissa ovat armeijan miehet sitä mieltä että heidän ei annettu voittaa sitä sotaa. Veteraaneilla on varsin yleisesti mopen osa. Venäjällä veteraaneja on aina arvostettu, ainakin puheissa. Mikä lie on ollut sitten heidän asekumppanuuden taso kun sodassa kaverit on aina jätetty varsin helposti.
Joku silloisista USA:n armeijan kenraaleista, ( Vietnamin ajalta ) kertoi mielipiteenään ettei armeija koskaan hävinnyt sitä sotaa vaan poliitikot. Siinä on paljon totta, mutta myös siinä että kansan riveissä sota alettiin nähdä poliittisen värittyneisyyden läpi, jolloin käsite oikeutuksesta heitettiin romukoppaan. Tilalle nostettiin kommunistien ihailu, ja Pohjois – Vietnamin ” sankarillinen taistelu imperialismia vastaan. ” Toisin sanoen 1960 luvun ” keloapinat ” lässyttivät vihollisen hyvyydestä ja reilusta sodankäynnistä, vaikka pohjois – vietnamin sotilaat tekivät raakuuksia varsinkin etelä – vietnamin kansaa kohtaan.
Oma lukunsa oli sittemmin Presidentti Johnsonin jo varhaisessa vaiheessa heittämä lause, jossa hän esitti mielipiteenään että USA häviää sotansa. Perusteluna kuultiin tämä. ” Meillä on vastassa kansa jolta ei puutu motivaatiota. Heidän sotilaansa pysyy asemapaikassaan vaikka viikon syömättä ja juomatta kun käsketään, kun taas meidän puolella on päästävä viimeistään puolen tunnin välein tupakalle. ” Tuolloin lause nostatti myrskyn vesilasissa, mutta oli valitettavan totta. Poislukien erikoisjoukkojen äijät, se normaali armeijan rekryytti ei panostanut sotaan koko potenttiaalillaan, vaan laski päiviä milloin palvelus-aika päättyy, ja miten lorvia siihen hetkeen asti joutumatta suorasääristen joukkoon.
Tuolloin kenties suurin etninen ryhmä USA:n vietnamin joukoista oli mustia. Köyhistä perheistä värvättyjä, tai kutsuntojen kautta mukaan vedettyjä. Heidän motivaationsa oli huono, eikä valkoistenkaan motivaatio ollut etenkään lähempänä 1970 lukua enää kehuttava. Alettiin näkemään koko sota pelkkänä riisivainioilla vaeltamisena, jossa tuloksen suhteen oli toivomisen varaa. V käyrä kasvoi, kaatuneita tuli, mutta sota ei näyttänyt liikahtavan mihinkään. Kun siihen lisättiin kotirintaman penseä suhtautuminen mukana oleviin sotilaisiin, katosi tarkoituksenmukaisuus. Nyt tilanne on venäläisten harmina ukrainassa. Sotaa ei nähdäkään voitokkaana ja lyhyeksi jäävänä konfliktina, vaan loputtomalta turhan reuhtomiselta josta maksetaan kova hinta päivittäin. Motivaation puute on armeijassa vakava asia. Jos aletaan kaikilla tasoilla ajattelemaan ettei voittoa tule, sitä ei myöskään tule.
Nämä asiat kiertävät aina kehää. Kun jenkit oli vietnamissa, nauroivat venäläiset amerikan tyhmyydelle. Kun venäläiset olivat afganistanissa, nauroivat jenkit venäläisten tyhmyyttä, ja kun amerikan vuoro tuli olla samassa paikassa nauroi venäläiset jälleen. Nyt he ovat Ukrainassa ja jenkit nauraa sille alisuorittamiselle. Kokoonsa nähden suurvalta-armeijat sössivät melkein aina osuutensa, koska heiltä jää tajuamatta oleellinen asia. Vastustajan motivaation taso.
USA hävisi Vietnamin sodan. Sitä ei muuksi muuta jonkun nimettömän kenraalin lausahdus.
No, eipä tuo kenraali sanonut, että sotaa ei hävitty. Siis hän ei yrittänyt muuttaa sitä muuksi.
Totta kai laivastolla on suuri osuus merisodassa. Ei tavallinen merijalkaväen sotilas ole mikään asiantuntija. Ainahan armeijassa eri aselajia edustavat hieman nokittelevat toisiaan, useimmiten hyväntahtoisesti.
Ei pidä unohtaa Marskia, joka oli presidentiksi valittaessa vielä aktiivisotilas.
Eisenhowerin kuolemanleireistä euroopassa ei haluta mainita, mikä oli jatkumo jo Roosenveltin aikana aloitetussa Morghentau suunnitelmasta hävittää saksalaiset euroopasta.
Suuri sotapäällikkö Churchill sai Shellin silloiselta omistajalta Guzmanilta 40.000 puntaa ”lahjoituksena” ja kas kummaa kun samalla muuttui tämän politiikka hyvinkin saksalaisvastaiseksi. Reposteli myös sillä kuinka oli osallistunut buurisotaan ja nitistänyt hollantilaisia.
Myös suuri saavutus oli gallipolin taistelun suunnittelu ja menestyksekäs meritaistelu, pääasia että kalustoa oli käytössä ja Anzac joukot hoitivat uhrilahjan imperiumille.
Bush jr toimitti mujahideeneille asemateriaalia cia:n laskuun, tästä on olemassa valokuva joka koristi S.O.F:in kansikuvana, näin myös jälkeenpäin oli talipallot valmiiksi hyvin varustettuja.
Hyvät mielipiteet Nurmelalla, joten sotakokemukset vain ovat lisäämässä miehen uskottavuutta!
Samalla tavoin monet suomalaiset taistelivat 1918-1920 ja jälleen 1939-45 kansainvälisiä ”juutinraumalaisten” johtamia joukkoja vastaan joita nimitettiin kommunisteiksi.
Nyt Nurmelaa käskytti ”juutinraumalainen”, mutta hyvin mies piti käsityksensä EU:sta ja ymmärsi ko. sodan olevan Nato-Venäjä sellkkaus!