Poikia, jotka eivät ole kiinnostuneita maskuliinisuuden kulttuurisista tunnusmerkeistä, sanotaan usein ”tytöiksi”.
The Christian Postin Brandon Showalterin haastattelussa Forrest Smith kertoi tarinansa. Taisteltuaan mielenterveysongelmien ja monimutkaisten perhetilanteiden kanssa Smith aloitti hormonihoidot 20-vuotiaana ja eli viisi vuotta naiseksi identifioituneena Portlandissa, Oregonissa, tukeutuen suurelta osin tuettuun asumiseen selviytyäkseen. Siinä vaiheessa hän jatkoi eteenpäin. Hän hankki rintaimplantit, ”jotka vaurioittivat pysyvästi rintakehääni”, ja kaksinkertaisen orkiektomian (molempien kivesten kirurginen poisto), ”joka steriloi minut pysyvästi – se on kirurgista kastraatiota”. Hän katui päätöstä heti ja aloitti detransition (siirtymisen takaisin sukupuoleensa) kuukausia myöhemmin.
Smith oli listalla muitakin sukupuolenvaihdosleikkauksia varten, mukaan lukien peniksen kirurginen poisto ja ”vaginoplastia” eli yritys luoda uusvagina, mutta päätti olla tekemättä niitä. Terapeutit hylkäsivät hänet välittömästi, ja lääketieteen asiantuntijat menettivät kiinnostuksensa hänen ahdinkoonsa. Useat heistä sanoivat hänelle, että hänen oli ”saatettava homma loppuun”. Pitkällisen etsinnän jälkeen hän löysi hyvän miespuolisen neuvonantajan, jonka kanssa työskennellä. Hänen mielestään suurin petos oli hänen seurakuntayhteisönsä, joka oli juhlinut hänen sukupuolidysforiaansa ja rohkaissut häntä siirtymiseen. Tästä ahdistavasta yrityksestä huolimatta Smith sanoo pystyvänsä olemaan kiitollinen siitä, ettei hänen kokemuksensa ollut pahempi. ”Olen iloinen, ettei keholleni aiheutunut enempää vahinkoa. Selvisin siitä kuitenkin hengissä.”
On helppo unohtaa, mistä transsukupuolisuuskeskustelussa oikeastaan on kyse, kun se on verhottu orwellilaiseen kieleen ”sukupuolta vahvistavasta hoidosta”. Itse asiassa on kyse miesten ja poikien kastroinnista. Huolimatta siitä, miten irvokkaita nämä yksityiskohdat ovat, on tärkeää, että ymmärrämme, mistä trans-aktivistit ja heidän poliittiset liittolaisensa puhuvat puolustaessaan ”sukupuolta vahvistavaa hoitoa”. He puhuvat sanastolla, joka on huolella laadittu totuuden salaamiseksi. Tässä ”hoidossa” ei ole mitään ”vahvistavaa”. Nuorten kokeman silpomisen ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta voidaan paljastaa kulttuurikeskustelujamme hallitsevan trans-liikkeen pahuudet.
Juutalaisperheen tosi-tv-translapsi Jazz Jennings
Ei ehkä ole parempaa julkista esimerkkiä siirtymisen kauhuista kuin julkkiksiksi nousseen juutalaisperheen ”tytär” Jazz Jennings (toimituksen huomautus: Jennings-sukunimi ei ole oikea, vaan tv-sarjaa varten otettu peitesukunimi). Kyseessä on transsukupuoliseksi kasvamisesta kertovan tosi-tv-sarjan nuori tähti, jonka vanhemmat tekivät hänelle ”sosiaalisen siirtymän” viisivuotiaana. Hänen käteensä istutettiin 11-vuotiaana hormonisalpaaja murrosiän estämiseksi. Tämän seurauksena hänen peniksensä oli liian pieni uusvaginan luomiseen, ja kirurgien oli improvisoitava käyttämällä kirurgisesti poistettua vatsan limakalvoa. Uusvagina hajosi, ja Jenningsille on tehty useita jatkoleikkauksia sotkun korjaamiseksi. Hänestä on tullut sekä lihava että syvästi masentunut.
TLC:n tosi-tv-ohjelmassa hänen äitinsä on huolissaan siitä, että Jennings unohtaa laajentaa uusvaginaansa joka päivä, mikä on välttämätöntä, koska elimistö pitää sitä ”haavana, jota se yrittää alkaa parantaa”. Välittömästi leikkauksen jälkeen tätä on tehtävä vähintään kaksi tuntia päivässä ja myöhemmin lyhyempiä aikoja – eli koko elämänsä ajan. ”Jos hän ei tee sitä, väännän Jazzia niskasta”, Jenningsin äiti kommentoi.
Jazz Jennings’ mother speaks about forcing Jazz to dilate and further mutilate their neo-vagina to keep the wound from closing.
It’s the brazen openness to admit to child abuse on national television for us 🫠
This monster belongs behind bars. pic.twitter.com/X3Q0sHHPkj
— Gays Against Groomers (@againstgrmrs) March 19, 2023
Jazz Jenningsin ”siirtymisestä” pienestä juutalaisperheen pojasta tytöksi on melko pinnallinen amerikkalainen woke-tarina. Sinänsä ohjelmassa mikään ei yllätä, jos on jo ennestään jonkinlainen käsitys siitä, miten LGBT-ideologia ja propaganda toimii ja ketkä sitä lobbaavat. Häiritsevintä on silti se, että Jazzin omat vanhemmat, sisarukset sekä isovanhemmat LGBT-fanijoukkojen avustuksella haluavat niin itsepintaisesti muokata pojasta tytön kivuliaiden ja epäonnistuneiden sukupuolenvaihdosleikkausten kautta. Suuri julkisuus ja ponnahdus maailman kuuluisuuteen tv-tähtinä ”trendikkäänä ja rohkeana translapsen” perheenä sekä mukavat kuvauspalkkiot toimivat varmasti motivaattoreina Jazzin vastoinkäymisistä huolimatta. Ohjelmasarjan viimeisinä kausina Jazz ei selvästikään ole ”eheytynyt ja voimaantunut oma itsensä” tai ”oikeassa kehossa”.
Mitä pidemmälle ohjelmasarja etenee sitä vaikeammaksi sarjan LGBT-propagandan edistäminen muuttuu ja narratiivi ei mene aivan suunnitellun ”käsikirjoituksen” mukaisesti.
Ohjelmassa luodaan myös ”homofobisia” välikohtauksia, joissa joku kadulla kulkeva tuntematon henkilö ”huutelee” Jazzille ”homotransu-solvauksia”, mutta nämä huutelijat ja solvaukset eivät koskaan välity kameran kautta katsojalle asti. Kuitenkin näistä välikohtauksista saadaan ohjelmaan uhriutumiselle ja väitetylle ”rasismille ja homofobialle” lisää ruutuaikaa.
Jennings on yksi maailman näkyvimmistä transsukupuolisista supertähdistä, ja hänellä on lapsille suunnattu bestseller ”I Am Jazz” -niminen kirja, jota käytetään usein opetusmateriaalina kouluissa. Mutta jos kuuntelee Jazz Jenningsiä itseään – joka on kestänyt LGBT-koekaniinina olemisen traumoja pikkulapsesta lähtien – kaikki se on epäonnistunut.
”Haluan vain tuntea itseni omaksi itsekseni, ja siinä kaikki”, hän sanoo eräässä vaiheessa ohjelmaa. ”Haluan vain olla onnellinen ja tuntea olevani oma itseni, enkä nyt tunne olevani oma itseni koskaan.” Varsinkaan Jenningsin äiti ja häntä tukeva trans-aktivistien muodostama fanijoukko eivät varmasti toivoneet näyttävänsä tällaista todellisuutta – mutta se on monien transsukupuolisten kultin uhrien elettyä todellisuutta.
The mother of #IAmJazz gaslighting Jazz and saying jazz is their own worst enemy
Jazz says they don’t feel like themselves – nothing has changed – even though they’ve transitioned – their inner feelings is exactly the same as it did before
— Seren💚🤍💜🏳️🌈🏴 (@TheSerenJones) February 27, 2023
Autistiset lapset erityisen haavoittuvia ja kultin vietävissä
Transsukupuolisuuden villityksen miespuoliset uhrit ovat aiheena Jennifer Lahlin tammikuussa julkaistussa uudessa dokumentissa ”Lost Boys: Searching for Manhood”. Lahl on käsitellyt transkeskustelua aiemminkin, viimeksi hänen näkemisen arvoisessa elokuvassaan ”The Detransition Diaries: Saving Our Sisters”. Lost Boys kertoo tarinoita viidestä siirtymävaiheessa olevasta miehestä. Miehet kertovat, mikä johti heidät siirtymävaiheeseen, sekä kulttuurisista voimista, jotka vaikuttavat miesten sukupuolidysforiaan. Se on merkityksellinen elokuva, joka tarjoaa älykkäitä ja harkittuja vastauksia kysymykseen, jota monet ovat kysyneet: Miksi niin monet pojat luulevat, että he ovat syntyneet väärään kehoon?
Tohtori Joe Burgo, joka on työskennellyt sukupuolidysforiasta kärsivien parissa vuosia, on havainnut, että jäykät sukupuolistereotypiat ovat usein liikkeellepaneva voima. Poikia, jotka eivät ole kiinnostuneita kulttuurisista maskuliinisuuden merkeistä, kuten urheilusta tai fyysisestä kilpailusta, esimerkiksi usein ”kerrotaan, että he ovat tyttöjä”. Tämä näyttää olevan useimpien haastateltujen nuorten miesten tarina. Pojille kerrotaan, että on olemassa yksi tietty tapa olla poika, joka sulkee pois heidän omat kiinnostuksen kohteensa tai luonteensa. Tällä varmistetaan, että jotkut pojat saattavat sukupuolisekaannuksen aikakaudellamme alkavat miettiä, ovatko he jotain muuta – kysymyksiä, joihin terapeutit, opettajat ja muut ideologit vastaavat.
Nuoret navigoivat nuoruuden, kiusaamisen ja mielenterveydellisten ongelmien hämmentävässä labyrintissa maailmassa, jossa ei ole rajoja. He kuulevat trans-aktivistien seireenilaulun: ”Me tiedämme, mikä sinua vaivaa. Me korjaamme ja eheytämme sinut, ja sinusta tulee oma itsesi. Ja mikä parasta, sinua juhlitaan rohkeudestasi.” Kuten eräs nuori mies asian surullisesti ilmaisi: ”Se on itseviha, ei itserakkaus, joka ajaa sinut siirtymään.”
Kuten aiemmin on kerrottu, autistiset pojat ovat erityisen haavoittuvia. Autistinen mieli on hyvin mustavalkoinen. Jos he katsovat maskuliinista kategoriaa ja päättelevät, että heiltä puuttuu tiettyjä ominaisuuksia, he saattavat päätellä olevansa naisia. Substackin uutiskirje ”Parents With Inconvenient Truths About Trans (PITT)” on täynnä sydäntä särkeviä tarinoita siitä, miten autistiset lapset houkutellaan mukaan sukupuolikulttia harjoittamaan.
Transsukupuolisella pornolla kytketään ja muokataan aivot vastaanottamaan uudet kiihottumismallit
Vallitseva kulttuurinen narratiivi ”myrkyllisestä maskuliinisuudesta” vaikuttaa myös osaltaan siihen, että nuoret miehet tuntevat häpeää. Kuten eräs terapeutti totesi Lost Boys -elokuvassa, jos pojille kerrotaan, ettei ole mitään tapaa olla hyvä mies, jotkut heistä saattavat etsiä ulospääsyä, ja monet heistä kamppailevat psyykkisten sairauksien kanssa.
Myös pornolla on odotetusti oma roolinsa. Monet pojat ovat nähneet transsukupuolista pornoa, josta on tullut erittäin suosittu ja uskomattoman häiritsevä kategoria. Pornografialla on valta kytkeä aivot uudelleen ja luoda uusia kiihottumismalleja, ja on olemassa pornografian lajityyppejä, jotka ajavat monia miehiä transsukupuolisuuden tielle (jätetään ne nimeämättä, koska tiettyjä synkkiä kaninkoloja ei pitäisi tutkia).
Yksi elokuvan pahaenteisimmistä paljastuksista kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miten vanhemmat miehet groomaavat hämmentyneitä poikia verkossa ja rohkaisevat heitä käyttämään tyttöjen vaatteita. ”On olemassa kokonainen ryhmä saalistavia miehiä, jotka käyttävät hyväkseen näiden nuorten miesten häpeää”, Burgo toteaa. Pedofiilifoorumeilla on käyty keskusteluja murrosiän estolääkitysten ”hyödyistä” nuorille pojille. Pedofiiliryhmät pitävät poikien siirtymiskäytäntöä todisteena siitä, että he pystyvät suostumaan seksiin. PITT:ssä on myös monia näistä synkistä tarinoista – monet pedofiilit uskovat, että sukupuolenkorjaushormonien uusi käytäntö sukupuolenkorjaushäiriöisille lapsille kietoutuu heidän oman taistelunsa lähtökohtiin tunnustuksen saamiseksi ”seksuaalivähemmistönä”.
Lopuksi elokuvassa keskitytään kiireelliseen siirtymävaiheeseen, jota niin monet nuoret nyt kokevat. Nämä tarinat ovat tuskallisen tuttuja kaikille, jotka käsittelevät tätä aihetta. Eräs nuori mies kertoo kastraatiostaan, jota hän Forrest Smithin tavoin sanoo katuvansa ”heti”. Toinen kuvailee heränneensä leikkauksesta ja tunteneensa, että hänen sukupuolielimensä olivat yhä siellä – ”haamuraajoja” – ja sitten sairaanhoitajat näyttivät hänelle hänen kiveksensä muovipussissa. Kaksi kertaa päivässä, hän sanoi surullisena, hänen on laajennettava uusvaginaansa kolmenkymmenen minuutin ajan. Toinen totesi: ”Olen elinikäinen potilas. Olen kyllästynyt sairaaloihin.” Nämä viisi nuorta miestä, jotka edustavat monia muitakin, yrittävät löytää keinoja elää loppuelämänsä tietäen, että lääketieteelliset kysymykset koettelevat heitä kuolemaan asti.
Lost Boys on vaikea elokuva katsoa, aivan kuten Brandon Showalterin teoksia on vaikea lukea ja kuunnella. Se on myös tärkeää. Valtavirtalehdistö ja viihdeteollisuus esittelevät transsukupuolisten lääketieteellisen kompleksin lähes poikkeuksetta puhdistetulla kielellä. Tämä on tarkoituksellista. He tietävät, että jos he kertovat yksityiskohtia Jazz Jenningsin kaltaisista pikkupojista, joille on luotu vatsan limakalvoista uusvaginoita, koska murrosiän estolääkkeet tuhosivat hänen sukupuolielimensä, tai että nuoria miehiä kastroidaan lääketieteen ammattilaisten rohkaisemana tai että ne, jotka käyvät läpi tämän ”vahvistavan hoidon”, kamppailevat elinikäisten komplikaatioiden kanssa, trans-liike romahtaisi ruman totuuden painon alla.
Alla on Jennifer Lahlin dokumenttielokuva ”Lost Boys: Searching for Manhood” (tekstitys saatavilla videon asetuksista myös suomeksi: ”Settings” > ”Subtitles/CC” > ”Auto-translate” > ”Finnish” tai myös englannin kielellä):
Lähde: TLC, Reduxx, CBC, Christian Post, European Conservative
