Neljätoista sanaa on kirjailija Esa Paloniemen viimeisin teos, joka kertoo oululaisen Ilkka Teerivaaran matkasta Muutoksen jälkeisessä Euroopassa viidentenä rauhan vuotena. Fiktiivinen tarina on jaettu osiin paikkojen mukaan joissa Teerivaara vierailee. Hänen matkansa tarkoitus on haastatella kirjaansa varten ihmisiä, joilla on ollut merkittävä rooli vallankumouksessa ja "Suuressa Matusodassa" tai niitä edeltävänä aikana.
Rotusodan jälkeinen valkoinen Uusi Eurooppa on yhtenäinen ja sen hallinto on kansallissosialistinen. Teerivaaran kuvaus ympäristöstä, sen ilmapiiristä, ulkonäöstä ja toiminnasta maalaa mielikuvan hyvinvoivasta ja onnellisesta yhteiskunnasta jossa jokaisella sen jäsenellä on paikkansa. Tarinan edetessä lukija alkaa väkisinkin vertaamaan kirjan maailmaa nykyiseen, ja kaipaamaan mielikuvien toteutumista.
Uudessa Euroopassa ei ole internettiä, yksityisautoilua eikä alkoholisteja. Lähes kaikki ei-valkoiset ja juutalaiset on asutettu takaisin omille alueilleen ja entiset laittoman maahantulon järjestäjät tienaavat estämällä heitä palaamasta. Ihmiset ovat tyytyväisiä, teollisuus kehittyy ja kaikkialla rakennetaan. Melkein kaikki on parhain päin, vaikka ihmisillä on kipeitäkin muistoja sodan varjoista. Jos olisin Teerivaara, olisin ehkä jättänyt väliin vierailun Vatikaanissa, joka on riidoissa Uuden Euroopan kanssa ja jota hallitsee musta paavi Pius XIV. Kirjassa kappale, jossa Teerivaara tapaa paavin, yllättää lukijan hauskalla tavalla.
Kirjan henkilöt ja heidän roolinsa ovat mielenkiintoisella tavalla kuvailtu, jotkut hahmot ovat tunnistettavissa nykyaikana eläviksi esikuviksi. Huomio saa etsimään esikuvaa sellaisistakin hahmoista joilla sitä ei välttämättä olekaan.
Teerivaaran näkemyksen mukaan sorto alkoi WTC-iskujen jälkeen 11.9.2001. Sitä seuraavan aikajanan kuvauksesta lukija saa sellaisen käsityksen, että Suuri Matusota ja Huhtikuun vallankumous on lähellä nykyistä aikaa. Tarina saa lukijansa toivomaan, että se olisi totta.
Kirjan nimeksi valittu "Neljätoista sanaa" on viittaus tunnettuun englanninkieliseen sloganiin ”We must secure the existence of our people and a future for white children.” (”Meidän pitää turvata kansamme olemassaolo sekä tulevaisuus valkoisille lapsille”). Allekirjoittanut on tästä lauseesta yhtä mieltä, eikä ehkä ole kaikkein objektiivisin tekemään arvostelua kirjasta, jossa tuo tavoite on kutakuinkin saavutettu. Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla arvostelu neutraalilta lukijalta, jolla ei ole vahvaa mielipidettä näistä asioista puoleen eikä toiseen.
Kirja on kevyt lukea ja siihen on helppo keskittyä. Se ei ole kovin pitkä, vain 141 sivua. Kappalejako on sellainen, että tarinasta saa aina helposti kiinni, vaikka joutuisi keskeyttämään lukemisen.
Esa Paloniemen teoksesta keskustellaan
Sinimustan Helsingin järjestämässä lukupiirissä huomenna 19.3. klo 18 Helsingin keskustakirjasto Oodissa. Tapahtuma on suunnattu vain suomalaisille lukijoille ja osallistuminen edellyttää ennakkoilmoittautumista viimeistään tänään 18.3.
