Kehitysyhteistyötä koskevassa keskustelussa minua häiritsee suunnattomasti se syyllistävä ja tuomitseva pohjavire tai -olettamus, jonka mukaan Suomi ei jo nykyään tekisi kyseisten asioiden tiimoilta yhtään mitään. Väitetysti täällä istuskellaan käsiemme päällä itsekkäästi myhäillen ja annetaan koko muun maailman sekä ihmiskunnan tuhoutua ympäriltämme. Humanitaariset kriisit vellovat vuosi toisensa perään samalla, kun lentokoneet ja rahtilaivat kuskaavat meille imperialistisioille lapsityövoimalla valmistettuja kulutushyödykkeitä Kaakkois-Aasiasta.
Kun tähän, toki syvästi valheelliseen, pohjavireeseen oikein hanakasti tartutaan, on aina vain helpompi syyllistää, tuomita ja ennen kaikkea vaatia lisää.
Itseruoskinnan ja suoranaisen kansallisen itseinhon airueet ovat täysin odotuksenmukaisesti pillastuneet ääri-islamistisen Talibanin valtaan joutuneen Afganistanin johdosta. Ei suurin surminkaan siksi, että fundamentalisti-islamistinen liike ampuu, polttaa ja räjäyttää ympäristöään ihmisineen vaan siksi, että Suomi on – edelleen väitetysti – liian passiivinen osallistumisessaan humanitaariseen avustustyöhön, kuten etupäässä pakolaisten vastaanottamiseen ja pakolaiskiintiön kasvattamiseen.
Tätä virttä veisataan huolimatta siitä, että Suomi on joidenkin laskelmien mukaan käyttänyt kuluneiden noin parin vuosikymmenen aikana juuri Afganistanin avustamiseen noin miljardi euroa. Tämä on toki vain arvio. Vaikka tosiasiallinen määrä olisikin ”vain” 900 tai 800 miljoonaa euroa, tekee se esimerkiksi vuositasolle keskimäärin jyvitettynä sangen sievoisen kasan käyttökelpoista pääomaa.
Lisäksi tulee muistaa, että tämä on vain Suomen laskennallinen osuus ja lukuisat meitä isommat maat ovat osallistuneet yksin Afganistanin tukemiseen vielä huomattavammilla rahamäärillä. Tämä tulee muistaa erityisesti siinä kohtaa, kun aletaan tarkastella, että mitä avustuksilla on saavutettu ja millaiseen kehitykseen nykyisin käytössä olevilla työkaluilla on potentiaalia.
Kuten puhtaasti rahan ja muiden vertailukelpoisten, eli rahassa mitattavien resurssien syytämiseen keskittyvässä kehitysyhteistyössä laajemminkin, ovat tulokset nimittäin jääneet laihan puoleisiksi. Olen toki vahvasti sitä mieltä, että kehitysyhteistyössä tulisi olla tulosvastuu, jolloin avustustoimintaa tulisi kohdentaa sekä mitoittaa nimenomaan siltä pohjalta, että mitä sen avulla saadaan tai halutaan saada aikaiseksi. Tätä vastoin kehitysapua määrittelee mitä suuremmissa määrin se, kuinka paljon valuuttaa erilaisiin hankkeisiin käytetään.
Ainoa asia, mikä tällä hetkellä merkitsee, on se, paljonko kehitysapuun käytetään resursseja eivätkä esimerkiksi sen tehokkuutta ja nykyaikaan soveltumista kuvaavat sekä ennen kaikkea mahdollisimman reaaliaikaisesti seurattavissa olevat mittarit. Jossain vaiheessa, kuten mielestäni nyt ja juuri kulunutta 20 vuotta retrospektiossa tarkastellen, tullaan siihen pisteeseen, jossa joudutaan vakavasti tarkastelemaan vastikkeettoman avun mielekkyyttä. Rahallisen kehitysavun ei tulisi olla vastikkeetonta ensinkään, eikä varsinkaan status quo valtionbudjetissa.
Afrikan sekä Lähi-idän kroonisesti kriisiytyneiden alueiden tapauksessa humanitaarinen kehitys ei ole mainitsemisen arvoista myöskään rahallista tukea laaja-alaisemmasta avustustoiminnasta (demokratian ja koulutuksen vienti) huolimatta. Varsin totutun kaavan mukaan valtaan nousee ennen pitkää ja yhden tahon kukistuttua jokin uusi fundamentalisti(islamisti)nen ääriliike, joka vie toiminnallaan kaiken takaisin lähtöpisteeseen. Infrastruktuuri tuhotaan ja siviiliväestö ajetaan pakosalle.
Ymmärrän, että tämä on joidenkin – kenties varsin monenkin – mielestä iljettävän itsekästä ja pahansuopaa puhetta erityisesti parhaillaan vallitsevassa tilanteessa, jossa Kabulin lentokentällä on vallinnut jo pidemmän aikaa kaaos, uutiskuvat ja -videot näyttävät epätoivoisia ihmisiä roikkumassa lentokoneen laskutelineissä ja jopa tippuessa niistä koneen noustua ilmaan sekä lapsia sotilaiden sylissä tai aidan yli heille ojennettuina.
Tällaisen materiaalin edessä olen havainnut huomion kiinnittyvän kriisin kannalta täysin epäolennaisiin asioihin. Esimerkiksi juuri siihen, miksi se yksittäinen yhdysvaltalainen sotilasrahtikone ei ottanut mukaansa lainkaan tai enempää matkustajia ja pakotti heidät silkkaa itsekkyyttään sekä julmuuttaan niin epätoivoiseen tekoon kuin asettautumaan lentokoneen siivelle, laskutelineelle, turbiinikoteloon tai minne hyvänsä sen rakenteisiin.
Juurisyy tähän kaikkeen täysin tarpeettomaan hätään ja kärsimykseen haihtuu taka-alalle: aiemmin mainitsemani fundamentalistinen islamistijärjestö, jota voidaan varsin hyvällä omallatunnolla myös terroristiseksikin kutsua. Porukka, joka toimii islamin fundamentalistisen tulkinnan mukaan, ei juurikaan neuvottele vihollistensa kanssa, alkaa mitä todennäköisimmin rajoittaa naisten oikeuksia Afganistanissa varsin pian ja ei epäröi käyttää kättä pidempää myöskään hallitsemaansa väkeä kohtaan.
Minua on kaiken aikaa risonut ajatus siitä, että Afganistanissa ja parissa muussa kroonisesti kriisiytyneessä maassa (mm. Somalia ja Syyria) ulkovaltojen apua (= kehitysapu) sekä interventiota vaativat katastrofit juontuvat fundamentalistisesta islamin tulkinnasta unohtamatta sen poliittista ulottuvuutta. Se – kuten aiemmin sanottua – kokee säännöllisesti uuden tulemisen ja kylvää ympärilleen epätoivoa, kuolemaa ja sortoa, ellei sen vaikutuspiirissä oleva yksilö satu kuulumaan valtaapitävien silmissä toivotunlaiseen joukkoon.
Kansallisen itseruoskinnan, eli käytännössä syyllistämisen ja tuomitsemisen lisäksi kansakunnan kaapin päältä pyritään aina välillä vetoamaan nöyrien suomalaisten kunniantuntoon. Näin teki varsin tuoreeltaan sosialidemokraattien pitkäaikainen kansanedustaja ja ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja, jonka mukaan hallitus tarkastelee par’aikaa perheenyhdistämisen helpottamista. Vaikka Tuomioja katsookin Suomen suhtautuneen Afganistanin kriisiin solidaarisesti, on asiassa yhä petrattavaa.
- ”Meidän on muistettava, että vielä muutama kuukausi sitten Migri halusi palauttaa ihmisiä Afganistaniin. Se onneksi lopetettiin, mutta esimerkiksi täällä laillisesti olevat afgaanit eivät ole saaneet perheitään Suomeen, Tuomioja sanoo.”
Entisenä ulkoministerinä Tuomioja tietää varmasti sen, että maahanmuuttovirasto Migri tekee säännöllisesti maakohtaisia turvallisuusarvioita määritelläkseen sen, miltä pohjalta niiden kansalaisten turvapaikkahakemukset tulisi käsitellä ja sen, voidaanko kyseisiin maihin palauttaa tai suorastaan karkottaa ihmisiä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tilanne Afganistanissa oli vielä muutama kuukausi sitten hyvin toisenlainen kuin nyt, paljolti kiitos Yhdysvaltojen läsnäolon.
- ”Tuomiojan mukaan hallitus on nyt valmis katsomaan, miten perheenyhdistämistä olisi mahdollista jatkossa helpottaa.
- – On tärkeää hoitaa tämä asia kuntoon. Se on meidän kunniavelkakysymys, Tuomioja sanoo.”
Asian voisi sivuuttaa toteamalla, ettei Tuomioja varsinaisesti edusta mitään sellaista auktoriteettia, jonka sanomana edellä mainittu olisi jokin absoluuttinen totuus tai ohjenuora, jonka mukaan Suomen tulisi tarkastella suhdettaan Afganistaniin ja sen kansalaisiin. Valitettavasti Tuomiojalla on kosolti aatteellisia hengenheimolaisia, ts. hänen ajattelutapansa saa vastaanottavassa yleisössä kaikupohjaa. Poliitikkona Tuomioja on kiistatta meritoitunut valtion korkeinta johtoa myöten.
Vaan käsitelläänpä tuota kunniavelkaa hieman tarkemmin. Totuus on siis se, että Suomi on sitoutunut jo hyvän aikaa sitten avustamaan Afganistania (ja samalla lukuisia muita kehitysmaita) merkittävällä rahallisella tuella. Kehitysavun osuus bruttokansantuotteestamme ei ole YK:n linjaama 0,7 %, jota mihinkään tekemäämme tyytymätön tiedostavaisto muistaa hokea aina tilaisuuden tullen. Joka tapauksessa humanitaarinen laupeudentyö katetaan hyvin pitkälti velkarahalla.
Sotilaitamme on osallistunut kriisinhallintatehtäviin, kuten tuoreeltaan avustamaan väen evakuoinnissa Kabulista. Muutamia sotilaistamme ja rauhanturvaajistamme on menehtynyt tehtävänsä aikana. Olemme ottaneet vastaan tuhansia ja taas tuhansia pakolaisia Suomeen, vaikkei tämä ole tietenkään tarpeeksi niiden silmissä, jotka aloittivat hiljattain ja sisäministeri Maria Ohisalon (vihr) johdolla kilpajuoksun vuotuisen pakolaiskiintiön kasvattamiseksi. Lisäksi sitä rahaa on todellakin annettu.
Silti Suomi on kunniavelassa.
Nimenomaan perheenyhdistämisistä ja sen kriteereistä säädetään ulkomaalaislaissa ja tämä käytäntö on – uskokaa tai älkää – ollut mainittujen ennakkoedellytysten salliessa mahdollinen kaiken aikaa. Tuomiojan mukaan hallituksen tulisi edelleen helpottaa tätä, koska olemme kunniavelassa. Tämä voidaan tulkita siten, että hallituksen myös tulee huolehtia tästä, jotta se säilyttää kunniansa. Eri asia on tietenkin se, että kenen silmissä tätä kunniaa tulisi varjella.
Tavanomaisesti tässä yhteydessä viitataan kansainväliseen (arvo)yhteisöön, jonka silmissä humanitaarisista velvoitteista laistavasta maasta tulee luopio, paarialuokkaa, joka suljetaan ulos neuvottelupöydistä, jonka kanssa ei enää käydä kauppaa ja jonka kanssa lyödään diplomaattiset suhteet jäihin. Suunnilleen näin minä ainakin kuvittelisin ”status non grata” -osastoon alennettuun valtioon suhtauduttavan, mutta oikeasti näin ei ole käynyt sitten toisen maailmansodan ja Natsi-Saksan.
Vakavin aihepiiriä suunnilleen liippaava sanktio kansainväliseltä yhteistöltä Suomelle oli vajaan parin vuoden takainen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettava päätös irakilaisen ja väitetysti kotimaahansa palautettuaan surmatuksi tulleen miehen tapauksesta. Koko tapaus paljastui sittemmin pötypuheeksi, jota on käsitelty oikeudessa kuluneenkin vuoden aikana. En muista kuulleeni tai lukeneeni EIT:n anteeksipyynnöstä Suomelle tai edes oikaisusta sen aiempaan päätökseen.
Näin paljon meitä arvostetaan siellä kuuluisissa kansainvälisissä ympyröissä.
Suomalaisilla päättäjillä on ollut jo valitettavan pitkän aikaa valtaisa hinku potea syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa ja nyttemmin siis kunniavelkaa suunnilleen kaikkia muita kansoja paitsi omaamme kohtaan. Mitä kunniavelkaan ja kunniantuntoon tulee, näkisin niin kovin mielelläni Suomessa sellaiset vallankäyttäjät, jotka pyrkivät kaikin heidän käytettävissä olevin keinoin säilyttämään kasvonsa Suomen kansan edessä. Parantamalla tai vähintään ylläpitämällä suomalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta.
Tekemään kunniaa Suomelle ja suomalaisille.
Kaipaan kuumeisesti hallitusta, joka viittaa kintaalla vaatimuksille pitää kansallisia arvoja aina perusturvallisuudesta lähtien kaupan (viitaten poliisin määrärahaleikkauksiin) ja kaukaisten maiden sekä niiden asukkaiden etuja ensisijaisina. Vähiten kaipaan hallitusta, jonka ministeri tuumii ”oma kansa ensin -ajattelun” olevan vahingollista. Kaipaan hallitusta, joka asettaa kaikissa sen toimivaltaan kuuluvissa asiakysymyksissä suomalaiset etusijalle.