Kirjailija Tenho Kiiskinen arvioi kirjailija ja turvallisuusasiantuntija M. A. Meretvuon teoksen ”Turvallisuuspolitiikka”.
Sana turvallisuuspolitiikka tuo useimpien mieleen kysymyksen Suomen Nato-jäsenyydestä, mutta laajemmassa merkityksessä se käsittää kaiken poliittisen toiminnan, joka ottaa ihanteeksi yhteiskunnallisen toimivuuden. Turvallisuus ja politiikka ovat koko järjestäytyneen yhteiskunnan ytimessä, sillä vain niiden kautta siitä muodostuu poliittinen ykseys eli sisäisesti suvereeni valtio. Kansallisella tasolla ihmiset siis luovuttavat osan vapaudestaan valtiolle, joka sitoutuu vastineeksi suojelemaan heitä muiden mielivallalta. Kansainvälisellä tasolla asiat ovat veronmaksua ja asevelvollisuutta monimutkaisempia, sillä suuressa maailmassa eivät riitele yksilöt vaan valtiot, jotka voivat halutessaan toimia oman päänsä mukaan. Kuinka pitäisi suhtautua esimerkiksi Pohjois-Koreaan tai Putinin Venäjän ulkopolitiikkaan?
Kirjailija ja turvallisuusasiantuntija M. A. Meretvuo käsittelee teoksessaan “Turvallisuuspolitiikka” näitä aikamme kansallisia ja kansainvälisiä kysymyksiä poliittisen realismin näkökulmasta, jonka vastakohta on idealismi:
“Realismi ei sinänsä torju moraalisten periaatteiden olemassaoloa, mutta ei rakenna maailmaa oletukselle niiden toteutumisesta: toisinaan vahvin osapuoli on paha, jolloin paha voittaa hyvän. Vaikka tämä voi moraalisesti katsottuna olla väärin, on se siitä huolimatta totta. Realismin päähuomio on siten siinä, miten asiat todellisuudessa ovat, kun taas idealismi painottaa sitä, miten niiden kuuluisi olla.”
Kuten Meretvuo huomauttaa, kyse ei ole ideologioista vaan näkökulmista, joiden eron ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Viime vuosina niin sanotut siirtolaiskriisit ovat tehneet kaikkein epäpoliittisimmankin kadunmiehen tietoiseksi siitä, ketkä taistelevat keitä vastaan. Jakolinjan syvin uoma piilee ihmiskuvassa. Realisteille, Suomessa siis kansallismielisille ja konservatiiveille, ihminen on lähtökohtaisesti “paha”, idealisteille eli valtaapitäville arvoliberaaleille ja punavihreille “hyvä”. Maahanmuuttopolitiikka Afrikan ja Lähi-idän suhteen ei edes olisi voinut muuta kuin korostaa ihmiskäsitysten vastakkaisuutta, sillä jokainen käsittää mistä lopulta on kyse.
Lukijalle on alusta asti selvää, kumpaan leiriin Meretvuo samaistuu. Silti on sanottava, että hän näkee huomattavan paljon vaivaa osoittaakseen kunnioitusta myös idealisteille, mutta millaiseksi kokonaiskuva jää? Omasta mielestäni varsin hyväksi, mutta vastapuolella asia nähdään taatusti toisin. Meretvuon ongelma, johon hän ei tosin itse voi vaikuttaa, on siinä että usein jo pelkkien tosiasioiden esittäminen saa idealistit näyttämään joko hyväuskoisilta hölmöiltä tai fanaatikoilta, eikä tälle vaikutelmalle voi mitään. Taistelu käydään viime kädessä “ihmisoikeuksien” ja kansallisen edun välillä. Vai mitä olisi sanottava ihmisistä, jotka puolustavat ehdottomasti Isis-naisten mahdollisuutta palata Suomeen tai ministeri Maria Ohisalosta?
“Hän nimittäin käytti terrorismiin liittyen termiä “turvautuminen”. Kun sanotaan, että ihminen “joutuu turvautumaan ekstremistisiin tekoihin”, sisältää lause vihjauksen, että tekijän motiivi on jollakin tavalla oikeutettu tai ainakin ymmärrettävä… Syyllinen ei siis ole tekijä ja radikaali ideologia, joka häntä motivoi ja jota hän haluaa teollaan edistää. Sen sijaan syyllinen on uhri! Lausunto saattaa kuulostaa käsittämättömältä, mutta sen taustalla on idealistinen peruskäsitys ihmisen “hyvyydestä”, jolloin kaiken rikollisuuden, terrorismi mukaan lukien, uskotaan olevan seurausta yhteiskunnallisista ongelmista: epäoikeudenmukaisuudesta, huono-osaisuudesta tai syrjinnästä.”
Poliittinen vastapuoli ottaa siis teoksen joka tapauksessa vastaan sodanjulistuksena, mutta voisiko “Turvallisuuspolitiikalla” olla tulevaisuutta päivänpolitiikan ulkopuolella esimerkiksi oppikirjakäytössä? En oikein jaksa uskoa tähänkään vaihtoehtoon. Teoksella on seinä vastassa jokaisessa ilmansuunnassa mitä koulumaailmaan ja valtamediaan tulee. Pulma on täsmälleen sama kuin politiikassa: nykyisessä tulehtuneessa ilmapiirissä tunnustuksen antaminen erimielisille on yhtä mahdotonta kuin omien virheiden myöntäminen, olivat ne miten ilmeisiä hyvänsä. Ainakaan toistaiseksi emme ole todistaneet yhtäkään tapausta, jossa jokin näkyvä taho, esimerkiksi puolue tai mediatalo, olisi tunnustanut erehtyneensä jossakin keskeisessä asiassa. Tavallisten kansalaisten enemmistö jakaa varmasti näkemykseni, ettei tilinteon tarvitsisi välttämättä liittyä maahanmuuttoon. Useimmille meistä riittäisi jo pieni julkinen myönnytys EU- tai eurojäsenyyden haittojen suhteen. Se olisi hyvä alku.
“Turvallisuuspolitiikka” on laadukas esseetietokirja, jonka alkuosa käsittelee miellyttävän yleistajuisesti poliittisen realismin filosofista ja valtio-opillista historiaa ja teoriaa ja siirtyy siitä varsin suorasanaisiin analyyseihin käsitellen muun muassa vuoden 2011 arabikevättä, kulttuurisotaa ja lähitulevaisuuden uhkakuvia, välistä myös humoristisen spekulaation keinoin. Teosta voi suositella jokaiselle, joka haluaa saada pintaviiltoa syvällisemmän käsityksen siitä, mitä meillä ja maailmalla tapahtuu.