Määräaikaiset pakotteet Turkkia vastaan aina, kun vehkeilyä epäystävällisten maiden kanssa ilmenee, voisivat auttaa Turkkia valitsemaan aidosti puolensa.
USA tuskin haluaa menettää Turkkia Venäjä–Iran-liittoumalle, koska Turkin geopoliittinen asema sekä Lähi-idän että Mustanmeren (Venäjän vastaisena) puskurina on tärkeä etenkin, kun Turkilla on yksi Naton suurimmista armeijoista. Turkki voisi myös Ukrainan sodan päätyttyä auttaa varmistamaan, että Venäjä pysyy omien vesirajojensa sisällä ja Ukraina pääsee käsiksi luonnonvaroihinsa Mustanmeren pohjassa riippumatta siitä, palautetaanko Krim osaksi Ukrainaa vai ei.
Syrjähypyistä ja venkoilusta yhteisiä päätöksiä vastaan pitäisi tehdä Turkille kannattamattomia. Erdoğanilla on varmasti sen verran järkeä päässä, että ymmärtäisi Venäjän kanssa liittoutumisen heikentävän Turkkia, koska Venäjä on nyt ja tulevaisuudessa heikompi kuin koskaan aiemmin.
Pohjois-Atlantin sopimus on sikäli puutteellinen, että Naton perusarvoja vastaan toimivan valtion kurittamiseen ei anneta käytännössä minkäänlaisia konkreettisia ratkaisumalleja, vaan niitä täytyy keksiä instituutioiden ulkopuolelta (kuten se hävittäjämyynti).
Ei ole realismia, että yksi valtio pystyisi sanelemaan Naton strategiset linjaukset mielensä mukaisesti. Natosta poistuminen on sen sijaan mahdollista, jos yhteistyöhön ei kyetä ja kauppasuhteet joudutaan katkaisemaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Turkki lypsää niin pitkään kuin lypsettävää riittää, mutta lopulta valitsee puolensa. Rikkaan lännen kanssa liittoutuminen ja hyvät suhteet ovat Turkin omankin edun kannalta parempi vaihtoehto kuin köyhä ja heikosti hallittu itäblokki. Rautaesirippu on todellakin ripustettu uudelleen (Venäjän toimesta), eikä muurin yli voi loikkia edestakaisin loputtomiin.