Länsimaissa monet toivovat ymmärrettävästi Ukrainan mahdollisimman nopeaa pääsyä Naton ja ehkä myös Euroopan unionin jäseneksi. Erityisesti pikainen sotilaallinen liittoutuminen olisikin Ukrainalle tärkeää (mahdollisista vapaakauppasopimuksista voitaneen sopia kunkin länsimaan kanssa erikseen, koska Ukrainalla on ennätyksellisen hyvät välit koko lännen kanssa). Ukrainan Nato-jäsenyydelle tuottaa vaikeuksia kuitenkin se, että Nato ei hyväksy jäsenikseen sotaa käyviä maita, minkä myös putin tietää.
Ukrainan Nato-jäsenyyden lisäksi on kuitenkin olemassa myös toinen vaihtoehto, josta käyty keskustelu länsimediassa on ollut vähäistä. Venäjän painostukselle alttiilla mailla Mustanmeren ja Kaspianmeren ympärillä sekä Itä-Euroopassa voisi hyvinkin olla yhteisenä intressinä torjua Venäjän taloudelliset ja sotilaalliset painostusyritykset, jotka kytkeytyvät voimakkaasti toisiinsa. Etenkään entisiä neuvostotasavaltoja Venäjä ei halua päästää pois vaikutuspiiristään, minkä kanssa jotkut ovat opetelleet elämään vailla parempaakaan vaihtoehtoa uskoen Venäjän olevan edelleen suurvalta, mutta eihän se mikään suurvalta ole, näytellyt vain sellaista.
Muun muassa Azov-pataljoonan perustaja ja Kansallinen korpus -puolueen puheenjohtaja Andriy Biletsky on ainakin aiemmin kertonut vastustavansa Ukrainan länsi-integraatiota ja kannattavansa tilalle jonkintyyppistä intermariumia. Venäjä on tällä hetkellä heikompi kuin koskaan aiemmin – ei löytynyt edes muutamaa lentokonetta voitonpäivän ylilentoihin – joten Mustanmeren puolustusliitosta kiinnostuneilla mailla olisi mahdollisuus käydä liittoutumisneuvottelut ilman uhkaa Venäjän onnistuneesta hyökkäyksestä neuvottelujen ollessa kesken. Alun perinhän Venäjä säikähti juuri sitä, kun Ukraina ilmaisi halukkuutensa liittyä Natoon. Usean rintaman sotaan Venäjä ei tällä hetkellä kykenisi, koska panikoiva putin on ilmeisesti alkanut siirtää jopa Venäjän raja-alueita vahtimaan säästettyjä sotilaita Itä-Ukrainaan (päätellen hitaasti etenevästä, mutta jossain määrin ammattimaiselta vaikuttavasta uudesta hyökkäysyrityksestä Donbassissa).
Riippumatta siitä, minkälaisia liittoumia Ukraina solmii puolustaakseen itseään, länsimaiden tulee jatkaa Ukrainan entistäkin raskaampaa aseistamista niin kauan, kunnes Venäjä on työnnetty takaisin omalle tontilleen ja Ukraina on tyytyväinen sille tunnustettuihin rajoihin. Myös laajempaa vapaaehtoisten sotilaiden värväystoimintaa tulisi harjoittaa; joskin on muistettava, että Ukraina hyväksyy ulkomailta riveihinsä lähinnä ammattisotilaita tai muutoin taistelukokemuksensa ja vilpittömät aikeensa osoittaneita henkilöitä. Tällä hetkellä luotettavin paikka värväytyä vapaaehtoiseksi on oman maan Ukrainan suurlähetystö.
Yhdysvaltalaisen ajatushautomo Institute for the Study of War'n (ISW) mukaan ukrainalaiset ovat jo aloittaneet sissi-/partisaani-tyyppisen sodankäynnin Hersonissa ja sen itäpuolella, eikä Venäjä kykene etenkään pitkittyneeseen sodankäyntiin. Varmaa on, että ennemmin loppuvat Venäjältä resurssit kuin lännestä raha – onhan jopa Venäjän liikenneministeri Vitaly Savelyev myöntänyt, että lännen asettamat pakotteet ovat rikkoneet käytännössä kaiken logistiikan Venäjällä.
Ideaalitapauksessa Venäjä jakautuisi osiin luopuen samalla ydinaseistaan, jolloin kauppasaartokin voitaisiin ehkä joskus vielä purkaa. Kiinan kanssa tehtävä yhteistyö ei riitä ruokkimaan kansaa, koska Kiina ei ole pystynyt poistamaan aliravitsemusta edes omasta maastaan. Yhtäkkinen nälänhätä nostaisi Venäjän kansan kapinaan hallintoaan vastaan, koska vakavaa ruokapulaa ei ole tuoreessa muistissa.
Olisiko muuten Tšetšenian kapinallisille juuri nyt sopiva hetki viimeinkin irtautua Venäjästä?