Sotilasliitto NATO vahvistaa itäistä sivustaansa lähettämällä joukkoja Liettuaan. Baltian maahan sijoitetaan pysyvästi 4 000 saksalaista sotilasta. Asiasta tiedotti Saksan puolustusministeri Boris Pistorius.
Saksan joukkojen siirtoa hidastaa ensin rakennettavat sotilastukikohdat ja muut niihin liittyvät järjestelmät.
Bundeswehrin sotilaitten lasketaan saapuvan lähivuosien aikana. Liettuan presidentti Gitanas Nauseda uskoo saksalaisten sotilaitten olevan Liettuassa vuonna 2026.
Liettua on kuulunut Natoon vuodesta 2004. Länsi-Saksa liittyi Naton jäseneksi vuonna 1955, ja Saksojen yhdistyttyä koko Saksa on ollut Natossa vuodesta 1990.
Lähde SVT
Ihan normaalia, että liittolaiset pyrkivät turvaamaan toisiaan. Liettua sijaitsee paikalla, jossa turvaa tarvitaankin enemmän kuin vaikkapa Saksassa. On myös tiedossa, että liettualaisilla ei ole riittävästi voimavaroja idän mahdollista uhkaa vastaan itsellään.
Natovastaiset saavat taas vettä myllyynsä julistamalla että tässä se nähdään, kyllä NATO tuo joukkoja muihin maihin lupaa kysymättä. Ja tietysti perään muistetaan sanoa että USA pakotti kumpaakin osapuolta hyväksymään siirron. Ettei nyt vaan vietäisi jo ydinohjuksia yön pimeydessä Liettuaan, onhan sekin mahdollista.
En voi olla ihmettelemättä tuota ainaista Venäjän valitusta Naton laajentumisesta. Sen voi ymmärtää ainoastaan sitä vastaan että kukaan ei halua itäisen naapurin joukkoja omalle maalleen, Naton joukkoja pyydetään. Voisihan se vaikka Venäjäkin edes jonkin verran kunnioittaa maiden itsemääräämisoikeutta, mutta kun ei.
Venäjämieliset näkevät Venäjän tiedotustoiminnan absoluuttisena totuutena. Kun Putin sanoo, että Nato on uhka Venäjän turvallisuudelle, nielevät he sen oitis. Kun joku maa haluaa turvaa Venäjän uhalle, ihmettelevät he, että mille uhalle, että uhka on pelkkää propagandaa ja perustuu russofobiaan. He näkevät myös, että Venäjän etu on kaikkia velvoittava laki.
He eivät katso Venäjän hyökänneen Georgiaan, vaan ainoastaan tehneen sotilaallisen operaation, joka oli pakko tehdä Venäjän turvallisuuden varmistamiseksi. Georgian Abhasian ja Etelä-Ossetian alueiden miehittäminen oli pelkästään alueiden kansojen tahdosta. Samoin Krimin ja Itä-Ukrainan miehittäminen oli paikallisten tahdosta ja venäjänkielisten pelastamista.
Kukaan ei ole hyökännyt Venäjälle, eikä edes valmistellut sellaista, mutta nämäpä puhuvat kovaan ääneen, miten Nato-maat haluavat varastaa Venäjä luonnonvarat. Heille ei tule mieleen katsoa siihen tosiasiaan, että Nato-maiden puolutusvoimien budjetteja kutistettiin valtavasti NL:n hajottua. Kun Suomi ostaa puolustustarvikkeita ja pitää sotaharjoituksia, he sanovat, että Suomi valmistautuu sotaan Venäjää vastaan. Harjoituksia on aina pidetty ja Nato-maatkin ovat harjoitelleet aina Naton perustamisesta alkaen.
Venäjämielisten logiikka pohjautuu siihen perusajatukseen, että Venäjä on aina oikeassa ja länsi on pahis.
Niinhän venäläiset oikeuttivat myöskin entisten itäblokin maiden asioihin sekaantumisen kylmän sodan aikana. Tankeilla ajamisen Prahan kaduille väitettiin olleen kansan tahto jolla turvallisuus vakautettiin. Joka paikassa vainottiin toisinajattelijoita, jotka oikeasti olivat oman kansan puolella. Kaikissa itäblokin maissa oli valtaan nostettu joku idiootti diktaattori, mikä lässytti veljeskansan hyvästä tahdosta vaikka kadulle olisi vuotanut verta päivästä toiseen.
Nyt sitten sanotaan että USA soti siellä ja täällä samaan aikaan, ehkä, mutta ei mennyt yhteenkään maahan sotimaan ottaakseen sen itselleen. Ei Koreassa, ei Vietnamissa eikä edes Irakissa tai Afganistanissa. Molemmat suurvallat ovat tehneet virheitä, mutta vain venäläiset ovat pyrkineet slaavilaistamaan joka paikan.
Olin aika nuori vielä, kun eräs koulussa vieraileva kommunisti selitti naama pokkana, että venäläiset tulivat Prahaan auttamaan, koska tuhannet ihmiset pyysivät apua Neuvostoliitolta. En siinä kohden älynnyt ajoissa, että olisin voinut kysäistä, että entä ne miljoonat, jotka halusivat päästä irti sosialismista? No, kaipa se olisi siihen aikaan päihittänyt minut silti keskustelussa.
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta minä muistan omasta nuoruudestani suomalaisessa sanomalehdessä olleen mainoksen. Siinä myytiin venäläisiä autonrenkaita. Teksti kuului suunnilleen näin. ” Osta sinäkin autoosi sovgummit, jo miljoonat venäläiset autojen omistajat ovat ostaneet niitä, ja ovat tyytyväisiä. ” Ikäväkseni joudun nyt näin aikuisena sanomaan että tuubaa tarjoiltiin ja kunnolla. Oliko venäjällä joskus seitsemänkymmenluvulla ” miljoonia ” yksityisautoja, joiden onnelliset omistajat tiesivät mitkä renkaat piti valita ? Käsittääkseni siellä ei ollut juuri lainkaan yksityisillä ihmisillä omaa autoa vaikka olisi halunnutkin sellaisen. Puolueaktiivit saivat auton mutta sitäkin piti odottaa vuosia.
Neuvostoliitossa pitii tosiaan olla jotenkin ansioitunut, että saattoi tilata auton, jonka odottelu kestikin vuosia. Mitä renkaisiin tulee, tuskin valitsivat, sillä Neuvostoliitossa ei tavannut olla valinnan varaa, vaan sai olla onnelinen, jos ylipäätänsä löysi renkaat halutessaan.
Kävin 70-luvun lopussa parin kommunistin kanssa Neuvostoliitossa, Moskovassa. Sanoinkin heille, että olemme kaikki uskonvahvistusmatkalla. Moskovassa sain heidät suostumaan siihen, että ei mennä turistiajelulle, ohjatulle mainoskeikalle, vaan otetaan maanalainen ja mennään sillä niin kauas kuin se menee. Pidin turhana kiertoajelua, jossa esitellään jotain valittuja paikkoja. Halusin nähdä todellisuutta.
No, kun pääsimme perille viimeiselle pysäkille, näimme todella suuria kerrostaloja, joissa varmaan työläiset asuivat. Talot olivat varsin kolkkoja ja rappukäytävässä käynti kertoi jotain heikosta laadusta. Tiet olivat lähinnä kuraa, ei päällystettyä, eikä siistiä. Yhden talon alakerrasta löytyi pieni elintarvikemyymälä. Havaitsin heti, että elämä oli neuvostokansalaisille helppoa. Ei tarvinnut valita mitä juustoa haluaa, vaan olla onnellinen, jos ylipäätänsä sai juustoa.
Moskovan keskustassa kävimme suuressa ja kuuluisassa tavaratalossa. Siellä oli lähinnä tyhjiä hyllyjä. Kun halusi ostaa jotain, piti tiskin takana olevista tavaroista osoittaa, mitä halusi. Sen jälkeen paperilapun kanssa mennä kasalle ja maksaa. Sitten taas takaisin noutamaan ostos.
Mihin kiinnitin huomiota, oli ikkunalasit vähän kaikkialla. Laatu oli sellaista, että ulkona näkyvät asiat vääristyivät vähän muodoissaan, koska lasi ei ollut ihan parasta laatua.
Yritettiin kerran saada taksia, mutta eipä mikään taksi pysähtynyt, vaikka kuinka viittelöitiin. Joku sitten käsillä huidellen sai meidät ymmärtämään, että pitää mennä taksitolpalle.
Mennessä tarkastivat paljonko on rahaa, kun saapui maahan. Lähtiessä minulla oli yhtä paljon kuin tullessa. Eivät kuitenkaan kyselleet syitä. Syy oli se, että myin paristoradion, jonka ostin halvalla ennen matkaa. Sain siitä niin paljon ruplia, että oli vaikeaa tuhlata ne kaikki viikon reissulla. Kaviaariakin sai maistella moneen kertaan.
Kommunistit tykkäsivät, että oli ihan asiallista kaikkialla. Minua nauratti, kun näin miten heikkoa laatua kaikki oli. No, kullakin vahvistui usko, kuten jo etukäteen oletin.
En koskaan käynyt itärajan takana kun se oli vielä Neuvostoliitto. Kävin kolme eri kertaa venäjän aikana lähinnä Viipurissa ja sen ympäristössä, koska teimme aina reissun vahoille sotapaikoille kuten Ihantala, Tali jne. Mutta se(kin) riitti näyttämään mitä olisi tarjolla jos suomessa olisi oltu heidän pillinsä mukaan kymmenet vuodet.
Ilveily alkoi jo rajalta. Se oli ikään kuin pitkitetty vitsi. Virkailijat toimivat jäykästi, ilmekään ei värähtynyt, kaikki kysyttiin kuin kolmannen asteen kuulustelussa ja piti olla mieluummin synkkän näköinen kuin hyvällä tuulella. Sitten kun siitä kohdasta pääsi vähän matkaa kohti viipuria, oli taas paperien tarkastuspiste. Proopuskat esiin, vakava ilme ja jos ei ollut huomautettavaa, niin matkaa saattoi jatkaa mutta vain siihen asti kunnes tuli kolmas pysähdys juuri ennen kaupunkiin saapumista. TAAS paperit esiin, tiukkoja ilmeitä ja pääsy oli vapaa, mutta vain kaupunkiin. Viipurin pohjoispuolella olikin sitten taas kaupungin rajalla tarkastuspiste.. Ihan hel*****n sairasta kyttäämistä, sillä mihin ne tiedot ja todisteet siitä kuka olen olisi kadonnut aina muutaman kilometrin välein ? Jos olin jo päässyt viipuriin, niin miten se olisi ollut mahdollista ilman yhtään dokumenttia.
Sitten kuvioon astui lahjonta. Kun palasimme illan tullen kaupunkiin, laitoimme jo valmiiksi pari kympin seteliä ja askin tupakkaa kojelaudan päälle, niitä kun tarjosi heti ei enää papereista oltukaan niin kiinnostuneita. Toki ne katsottiin silloinkin, mutta täysin ylimalkaisesti. Ne kolme käyntikertaa riitti minulle, sitten päätin etten enää koskaan mene sinnepäin, en ainakaan niin pitkään aikaan kun meno on tuollaista, ja nyt siihen kyttäämiseen sitten ollaan taas palaamassa hyvää vauhtia.
Olin laivalla duunissa 70-luvun alussa. Teimme aina reissun Tyynelle merelle ja matkalla pysähdyttiin myös monissa Euroopan satamissa. Merimiesurani oli lyhyt, mutta paljon tuli kokemuksia.
Kommunistisesta Puolasta muista tuollaisen kyttäämisen. Kun astui laivalta maihin, kysyttiin paperit. Kun käveli vähän matkaa kohti sataman uloskäyntiä, kysyttiin taas paperit. Ja uloskäynnin kohdalla kysyttiin taas paperit. Sieltä menimme jonkin sortin alueelle kaupungissa ja vietimme aikaamme ravintelissa.
Paluumatkalle yritimme pysäyttää taksin. Taksi hidasti, mutta siihen eteen hyökkäsi poliisiauto. Poliisit käskivät meidät autoonsa. Ei siinä auttanut kuin mennä niiden autoon. Ajoivat vähän matkaa ja kysyivät onko suomi raha. Todettiin, että ei ole. Poliisit pysäyttivät saman tien auton ja sanoivat tylyinä, että ulos autosta. Siinä sitten seistiin monttu auki kadulla ja ihmeteltiin, että mitä tapahtui.
Tuo samalainen outo tapa kysellä papereita melkein metrin välein tuli Hongkongin lentokentälle jokunen vuosi sitten. Aiemmin siellä ei ollut kansainvälisistä tavoista poikkeavaa kontrollia, vaan ihan normaalin tuntuinen. Tämä tapahtui, kun Kiina tiukensi otettaan Hongkongista. Näkyy olevan kommunisteille tyypillistä.