Jasmina Jalosen kirjoittama arvostelu Ukrainassa vapaaehtoisena taistelleen Carolus Löfroosin teoksesta Vapaaehtoiset -Sotamme Ukrainassa 2014-2015.
Helmikuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Venäjä aloitti avoimen hyökkäyksen Ukrainassa. Vuoden aikana rintamalinjoja on muodostunut muuallekin kuin varsinaiselle sotatantereelle ja muun muassa korona on jäänyt sotauutisten varjoon. Samalla on syntynyt uutta kirjallisuutta. Yksi esimerkki tällaisista ei-fiktiivisistä sotakertomuksista on suomalais-ruotsalaisen Carolus Löfroosin teos Vapaaehtoiset – Sotamme Ukrainassa 2014-2015 (2022). Suomenkielisen käännöksen on kustantanut Kiuas.
Nimensä mukaisesti teos muistuttaa siitä, ettei sota oikeastaan alkanut viime vuonna, vaan konflikti on ollut käynnissä jo pidempään. Löfroosin teos palauttaa mieliin uutiset Maidanin mielenosoituksista, Krimin valtauksesta ja Venäjän järjestämästä kansanäänestyksestä. Kiinnostavaa on sekin, että amerikkalainen vasemmisto pyrki estämään alkuperäisen englanninkielisen laitoksen julkaisemisen. Se toimii itsessään kirjan mainoksena.
Löfroosin teos ei kuitenkaan ole mikään lähihistorian tai poliittisten tapahtumien analyysi, vaan kertomus kirjoittajansa omista kokemuksista Ukrainassa sekä sotaa käyvän alueen tunnelmista muutenkin. Keskiössä ovat Azov-pataljoonan ulkomaalaiset vapaaehtoiset, etenkin ruotsalaiset. Löfroos itse on kokenut sotilas ja aseenkäyttäjä. Hän on ollut sekä Suomen että Ruotsin armeijoissa, minkä lisäksi tuntee myös metsästyksen. Hän on selvästi seikkailijaluonne ja oman tiensä kulkija, mitä korostaa sekin, että perhe ja sen mahdolliset huolet jäävät aivan taka-alalle. Vaikuttaa jopa siltä, ettei päähenkilön perään juurikaan kysellä.
Azov-pataljoonassa taistelee paljon ulkomaalaisia. Ruotsalaisten lisäksi on muun muassa valkovenäläisiä, brittejä ja ainakin yksi kreikkalainen, jonka rääväsuiset jutut tuovat kirjaan huumoria. Toisaalta kirja esittelee muitakin kiinnostavia hahmoja ja myös Ukrainan venäläisiä, jotka ovat Ukrainan puolella. Monimuotoisen miesjoukon sotaseikkailut, joita maustaa myös poikamainen vitsailu, saavat tarinan muistuttamaan kaunokirjallista teosta. Lukiessa unohtuu helposti, että tarina on tosi. Suomalaisille tuttu sotakirjojen klassikko muistuu mieleen silloinkin, kun purnataan ruuasta tai käytetään alkoholia. Mutta realistiseen tyyliin seassa on myös syvällisempää pohdintaa elämän merkityksestä ja kuolemanpelon käsittelyä. Hieman yllättäen perääntymiseen ja vähemmän sankarilliseen pelkoonkin suhtaudutaan sotilaiden kesken ymmärtäväisesti. Keskellä kirjaa valokuvat tuovat elävyyttä tarinaan ja viimeisillä sivuilla on kaikkien siviilien onneksi selostus siitä, mitä asetta mikäkin lyhenne tarkoittaa.
Siinä missä Väinö Linna suhtautui sotaan kriittisesti, Carolus Löfroos ihannoi sitä suorasanaisesti. Useissa kohdissa hän tuo esiin jopa nauttivansa taistelemisesta. Tosin on tässäkin teoksessa avointa yhteiskuntakritiikkiä, joka kylläkin kohdistuu länsimaisiin demokratioihin ja esimerkiksi niiden toimintaan Afganistanissa. Selvä ero Suomen jatkosotaan on tietenkin se, että Löfroos tovereineen sotii vapaaehtoisesti. Yllättäen varsinaista verimättöä ja suolenpätkiä ei teoksessa ole juurikaan, ainakaan niitä ei kuvailla erityisen graafisesti. Pikemminkin fyysisesti väsyttävien kokemusten ja märkien sukkien kuvailu tuovat mieleen rankan urheilusuorituksen.
Kaiken kaikkiaan Vapaaehtoiset – Sotamme Ukrainassa 2014-2015 on jännittävä seikkailu ja eräänlainen ajankuva. Voisi uskoa sen kiinnostavan ja palvelevan hyvin monenlaisia lukijoita. Ensinnäkin se on suositeltava kaikille niille, jotka sodista ovat kiinnostuneita tai kenties harkitsevat Ukrainaan lähtöä. Toisaalta kirja on helppo lukea romaanina. Kun useampi suomalainenkin on käynyt vapaaehtoisena Ukrainassa olisi kiinnostavaa saada keskustelua heidän välilleen ja kuulla kommentteja tästä kirjasta.
Kirjan voi ostaa täältä Kiukaan kirjat – Kiuas Kustannus Oy
Miksi henkilö ei pysynyt kotimaassaan kun oli siellä niin rauhallinen kaveri. Mikä pakotti tulemaan tänne ja kokemaan agressioita ?
No tuo matun valitus on ”tagyyiaa,”valehtelee ummet ja lammet ja laittaa oman kyvyttömyytensä ja täydellisen epäonnistumisensa toisten syyksi.
Minä valehtelen aina muslimille, olen rehellinen vain ihmisiä kohtaan.
Aikoinaan muuan henkilö, joka Luca Moconesin nimeä käyttäneenä, oli Bosnian sodan vapaaehtoinen suomalainen kirjoitti kirjan. ”Mostarin Tien Liftarit.” Teos oli olevinaan kertomus sodasta, ja henkilön vaiheista sen keskellä, mutta jostain syystä tarina ei tainnutkaan olla totta joka osaltaan. Siinä kävi nimittäin niin että toinen, aiemmin muukalaislegioonassa palvellut suomalainen oli samassa kahinassa, ja hän puolestaan kertoi ettei kuvatunlaisia paikkoja ollut olemassakaan, ja lopputulema taisikin olla ettei moconesin sepitteet olleetkaan faktaa, pikemminkin fiktioita joilla hän rahasti lukijoita.
Olen siitä lähtien ollut hieman skeptinen juttujen suhteen, enkä vähiten siitä syystä että tyypit on olleet jossain mukana muutaman kuukauden, joka ei ole mitään sen rinnalla että maailmansodassa oltiin viisi vuotta. Vapaaehtoisen sotilaan, kuten nyt ukrainassa olleiden ei tarvitse viipyä keskellä pahinta yhtään sen pidenpään kun alkaa pinna loppumaan. Yksikään ei ole palvellut edes kahta täyttä vuotta, kuten Waffen – SS vapaaehtoiset saksaan lähdettyään.
Sota ukrinassa ei ollut muuta kuin pikku kahinaa mainittuina vuosina ( 2014 – 15 ) joten missä on ne nykyhetken sankarit. Heitä voisin vaikka arvostaa. Tälläkin hetkellä siellä kuollaan ja tapellaan tosissaan viikosta toiseen. Vuledarin, tai Bahmutin myötä kokeillaan miehen kestokykyä ihan eri tavalla.
Luca Moconesi alias arkkitehti Marco Casagrande joutui kirjansa tiimoilta poliisin tutkintaan mahdollisten sotarikosten vuoksi. Siksi hän ryhtyi peruuttamaan puheissaan ja sanomaan, että että ei kirjoittanut omista kokemuksistaan.
Mikä on totuus, sitä tuskin saadaan selville.
Minulla on Ilkka Forstenin kanssa täysin samanlainen tunne näitä ”sotaurhojen” satu- /mainoskirjojen suhteen.
Mutta voihan kirja olla hyvä vaikka tarina olisikin sepitetty, lukekaa vaikka Muumilaakson tarinoita.
Ihan kuin tuo kes kustan pullantuoksuinen patjaministeri ei oikein ymmärrä mitä hänelle sanotaan..